Yksinäisyys
Nyt tulee tekstiä josta mun on vaikee puhua. Joskus saattaa tulla pieni häpeänkin tunne ja ahdistava olo. Täs tekstissä mä puhun yksinäisyydestä ja siitä millasta mun sosiaalinen elämä on ollu.
Mä en oo koskaan ollu mikään seurapiiri kuningatar, eikä mul oo koskaan ollu mitään kaveri porukkaa, saatikaan sitten montaa hyvää ystävää saman aikaisesti. Ala-asteella mun ongelma oli käyttäytymis vaikeudet ja se etten ollu nii aikuinen kuin muut. Tunsin itteni välillä tosi paljon alempi arvoseks muihin nähden ja se söi mua sisältä. Pahin tunne musta mikä on olemassa, on sellanen kateuden tunne, alemmuuden tunne. Se kun näät mitä muilla on ja et voi ikinä saada ite samaa. Se tunne, kun yrität. Yrität olla ystävällinen ja seurallinen mut joku mättää silti. Kärsin ahdistuneisuudesta ja masentuneisuudesta ja tä hieno asia nimeltään ihmissuhteet on jättäny muhun sellaset arvet et välil ei vaan jaksas yrittää enää niiden suhteen. Musta ois toki ihanaa, kun mulla ois enemmän läheisiä kavereita. Sellasia jotka näyttää et niitä oikeesti kiinnostaa mun seura. Mulle herää monestikkin tunne et kun yritän olla jonkun kanssa sitä ei kiinnosta. Varsinkin jutellessa jonkun kanssa viesteillä. Ne aneemiset vastaukset ja se "jätä mut jo rauhaan" viesti joka sieltä puskee läpi kertoo jo kaiken. Vois vaan sanoa suoraan, se satuttaa paljon vähemmän kun teeskentely.
Tunnen itteni tosi yksinäiseks. Vietän suurimman osan ajasta kotona itekseni. Paits sillon, kun en oo mun poikaystävän kanssa joka onneks on olemassa! Ilman sitä oisin niiin yksinäinen ettei mitään rajaa. Toi alku osa anto vähän syyllistävän kuvan muita kohtaan, mut toki vika on mussakkin. Mun sosiaaliset taidot pääsee ruostumaan ja se ahdistuneisuus ja hermostuneisuus tulee välillä liiankin hyvin esille. Oon myös vähän valikoiva. Oon mielummin yksin, kun epämieluisessa seurassa, tai kaveri porukassa jossa tunnen olevani vielä yksinäisempi, kuin oikeasti yksin ollessani. Tä yksin olo saa myös sellasen fiiliksen et missaan hirveesti juttuja, etenkin kesäsin. Muut on yö myöhään ulkona kavereidensa kanssa ja mä vaa piirrän ja luen kotona. Sama juttu aina, on sitten kesä tai talvi. Kun oon jotain 25, en varmaan ees ajattele et oisin koskaa ollu teini. Mun elämä on ollu niin rauhallista etten voi muistella vanhempana käsitettä "villi nuoruus."
Yks suuri ongelma tässä yksinäisyydessä on se, miten se vaikuttaa elämän laatuun ja mieli alaan. Se tunne, kun on viikonloppu, ja tiiät et muut on viettämässä iltaa kavereittensa kans ja ite vaan jälleen istut yksin kotona. Se on asia johon oon niin kyllästyny eikä jaksais sitä enää. Mä kaipaan sellasta et saa jutella ja olla jossai muualla perjantai iltana kuin kotona. Mulle tulee oikeesti itku kurkkuun välillä tän asian kanssa. Mulla on niin umpi surkee sosiaalinen elämä. Musta myös tuntuu etten voi olla oma itteni ja et ihmiset väsyy mun juttuihin. Tykkään enimmäkseen keskustella syvällisistä aiheista, eikä mulla oo itelläni jakaa tarinoita ryyppy kokemuksista tai putka reissuista, joten siinäpä taas yksi este joidenkin teinien kans sosialisointiin. Ja jos joku kysyy multa miten voin ja annan rehellisen vastauksen ja sanon et "Menee huonosti ja oon yksinäinen ja kyllästyny" tuntuu et se joka puheen alotti katoaa vaa paikalta. Eikö ystävien kuuluis myös kestää negatiivisia tunteita?
Mulla on epätoivonen olo. Olen kateellinen. Mua ei ymmäretä. Myönnän tän kaiken. Musta ois ihana saada kavereita, uusia tai alkaa olla taas vanhojen kanssa. En jaksa tätä tunnetta enään. Mutta riippumatta näistä faktoista. On mul onneks jotain hyvääkin. Niinkun muutama internet friend. Ja luokkakavereita, vaikka yhes oleminen rajottuukin enimmäkseen koulun sisä puolelle mutta on sekin parempi, kun et joutus oleen kouluskin aina yksin. Ja tietty on mulla poikaystävä, josta on mulle eniten seuraa täs maailmas ja josta oon tosi kiitollinen. Ehkä mul on vielä toivoa. Ehkä eteenpäin siirtyminen ja vaikka oman asunnon saaminen parantais mun tilanetta. Välil meinaan luovuttaa lopullisesti ja ajatella olevani melko yksin loppu elämäni.. Mutta ehkä mul on viel mahdollisuus -
Halusin ehottomasti avautua vähän tästä aiheesta. Musta yksinäisyys on vakava ja tärkeä aihe. Älkää antako kenenkään vaipua suruun ja yksinäisyyteen. Pitäkää ystävistänne huolta ja arvostakaa niitä. Yksnäisyys tekee valtavaa hallaa ihmiselle.
Täytyy oppia ymmärtämään itseään ja muita, ja tehdä niin kuin parhaalta tuntuu. Toisten tunteiden tulkitseminen on myös tärkeää ja on hyvä oppia kuuntelemaan myös ystävien huolia, ja kertoa omista.
Kiitos lukemisesta! Ja ens kerral vähän positiivisempaa aihetta kehiin!
- Wendy
