Elämää kivun kanssa

Päänsärky. 
Selkäkipu. 
Nivelkivut. 
Migreeni. 
Vatsakivut. 
Silmäsärky... 

And the list goes on.. Mistä on kyse? Tätä se on, kun joutuu elämään kivun kanssa. 

Joka kymmenes suomalainen aikuinen nappaa kipulääkkeen päivittäin. Meitä uskollisia apteekin asiakkaita Panadol ja Burana pakettien kanssa ilmestyy apteekin kassan taakse päivittäin. Itse olen yksi heistä. Tälläkin hetkellä laatikossani lojuu viittä erimerkkistä kipulääkettä. Osa reseptillä, osa ei. Pääkipu ja selkäkipu ovat vain niin järkyttäviä. Lääkkeitä on melkein pakko syödä. Aamun ensimmäinen tunne saattaa olla pääkipu. Se on läsnä päivittäin ja iskee järkyttävän helposti. Se rajoittaa elämää ja sen herkkyys on edelleen mysteeri. 

Mistä tämä kipu sitten johtuu? 
Huono sisäilma, auringon paiste, pienikin tauko veden juomisesta, liika uni, unettomuus, tietyt lisäaineet, migreeni, alkoholi.. Syitä löytyy. Monesti se on myös monen tekijän summa tai myöskin psykosomaattista. Jos on huono päivä, ihmiset ottavat päähän ja tavarat eivät löydy, otat jonkun kanssa yhteen ja selkäänkin särkee. Suoraan sanottuna vitutus on niin kova, että pääkipu lävähtää heti tulille. 
Pelkät kivut lisäävät kipua ja olen muutenkin niin herkkä saamaan muun muuassa tämän pääkivun. Kaiken pitäisi aina olla tip top ja vielä kun saisi jotain ammatti apua jota ei ole tähänkään mennessä saatu, riippumatta lukuisista lääkäri käynneistä. Elämä käy vain raskaaksi kun jokainen asia tarkoittaa vaan kipua. Suoraan sanottuna elämäni pitäisi olla sotilaallisen säännöllistä, kontrolloitua ja tylsää, että (mahdollisesti?) säästyisin kivulta. Ei tietokonetta, aikaisin nukkumaan, turha edes haaveilla punaviinistä tai makeisista. En saa myöskään unenpäästä ilman lääkkeitä ja aikainen herääminen tuo säryn mukavasti esille..

Olin mm. Marilyn Mansonin keikalla viime isänpäivänä. Syöminen oli ehkä hivenen heikkoa silloin, veden juominen myös. Päivän aikana tuli liikuttua aivan liian vähän ja niin kuin aina keikka paikoilla, sisäilma oli vähän huono. Ei siinä, illalla vettä ja ruokaa, sitten nukkumaan. Noh mihin minä aamulla heräsin? Pääkipuun. Aivan jäätävään pääkipuun. Oksetti. Aamiainen ei mennyt kurkusta alas ja päässä sykki niin, että olin kuolla. Meni monta tuntia ennen kuin pääsin keskustaan ostamaan kipulääkkeitä. Ja ajatella, tämä krapulan omainen kärsimys ilman, että join edes tippaakaan alkoholia. Tämä tekee todellakin elämästäni rajoittavaa ja hankalaa. 

Mikä sitten avuksi? 
Viime yönä nukuin 11 tuntia. Olen kävellyt viiden kilometrin lenkin raittiissa ilmassa. Syön terveellisesti. Tänään muun muuassa on syöty esimerkiksi kukkakaalia ja omenaa muun ruoan lisäksi! Silti tälläkin hetkellä, tätä kirjoittaessa päähäni sattuu aivan kamalasti. Kurkusta meni alas pari tuntia sitten Panadol Novum 500g. Tuntuu kuin ei olisikaan syönyt koko lääkettä. Hyvinä päivinä saatta riittää 400g kipulääkettä, toisinaan 1500g. 
Ihmiset ovat ehdottaneet avuksi, hierojia, osteopaatteja, kiropraktikoita jopa omega- kapseleita, vaikka mitä. Kipu voi monesti johtuakkin vaikka selästä. Itselläni ei ole niska tai hartia jumeja ollenkaan. Alaselkä kivut ovat aikamoisia ja nekin ovat olleet vaivana jo vuosia. Harmi vain, että kaikki maailman osteopaatit ja akupunktiot ynnä muut ovat niin kalliita omalle budjetille, että ne voi unohtaa het ensi kättelyssä. Kasvaimia, tai muita ongelmia minulla ei ole, sillä aivot ja kaikki on kuvattu hiljattain. Kuvaamista lykkäsin jatkuvasti, sillä pelkäsin aivokasvainta. Viime toukokuussa jäin auton alle ja sitä kautta minut ohjattiin aivojen kuvauksiin. Kaikki kokeet ja kuvat otettiin ja ei löytynyt mitään merkkiä kasvaimista. 

Välillä tekisi mieli vaan luovuttaa. Lääkärit eivät löydä mitään. Silmälääkäri sanoi, että näkö on ihan hyvä, ei ole niitä kasvaimia ja monesti kun käy lekurilla annetaan vain lisää kipulääkkeitä, sanotaan, että lenkkeile ja liiku enemmän ja näin edelleen. Kipuoireyhtymää olen myös miettinyt, tai kenties syynä on jopa lääkepäänsärky? Tuleehan noita lääkkeitä popsittua säännöllisin väli ajoin.. Olen herkkä ja kaikkea on pelissä jo niin paljon, että mahdotonta sanoa juuta tai jaata. 

Miten kipu sitten vaikuttaa? 
Ainakin se luo noidan kehän. Joskus se on niin voimakasta, että se aiheuttaa jopa unettomuutta. Etenkin jos pääkipu yltyy migreeniksi. Kamalaa on se, miten se vaikuttaa elämän laatuun. Erillaisten terveys ongelmien vuoksi uskallan muutenkin vähän poistua kotoa tai lähteä mihinikään. Monen tuttavan wc- pönttö on kastettu oksennuksella jo ensivierailulla. 
Kipu vaikuttaa jaksamiseen. Olisi koulutöitä, haluaisin tehdä asioita. Ei pysty, ei jaksa. Päivät valuvat ohitse kun ei voi kuin maata ja sitten pitäisi taas mennä nukkumaan. Kun elämän laatu laskee vaikuttaa se myös psyykkeeseen ja yleisestikkin ottaen jaksamiseen negatiivisesti. Liikunta sattuu, istuminen sattuu, harrastuksien tekeminen sattuu. Tuntuu, että kaikkea on kokeiltu. Ainakin kaikkea mihin on varaa. Olo on melko neuvoton. Ei auta kun mennä uudestaan lääkärille ja anoa apua. Näiden kipulääkkeidenkin kulutus on koko suomessa nousussa. Omalla mummollani ja isotädillä on ollut vatsahaava. Melkein kaikissa vatsahaava tapauksissa lääkkeet ovat olleet osallisena. Niidenkin syöminen olisi hyvä lopettaa ennen kuin on liian myöhäistä.. 

Kivusta huolimatta yritän nauttia elämästä. Onhan se raskasta, ja aika usein mahdotonta, mutta välillä myös mahdollista. Kuinka onnellinen olisinkaan, jos olisin yksi niistä ihmisistä joka joutuu syömään sen Buranan vain silloin kun on kuumeessa tai satuttanut itsensä. On paljon ihmisiä jotka elävät kivutonta elämää. Sitten on meitä, joista kipu ei päästä irti koskaan. Toivon vielä, että ratkaisu löytyisi. Kivun lievitykseen kiinnostaisivat myös vaihtoehtoiset muodot. Hortonin syndroomaan saa apua psilosybiinistä, moni reumaatikko saa apua lääke kannabiksesta. Sadat eurot omasta lompakostani ovat valuneet kipulääkkeiden vuoksi lääketeollisuuden taskuun. Toivottavasti joku päivä ne rahat saavat paremman tarkoituksen.

Tyytymättömyys itseensä. Muutakin kuin teini-iän kriisi?

Kaikki meistä ovat varmasti huomanneet mikä nykyään on muotia. Ennen ei saanut puhua ongelmista. Vielä jopa 50 vuotta sitten mielenterveyteen ja minäkuvaan liittyvät ongelmat olivat aikamoinen tabu ja niitä jotenkin hävettiin, vaikka ne ovat aina olleet osa ihmisten elämää. Nykyään moni osaa ja uskaltaa puhua avoimmesti ongelmistaan, joka on erittäin hieno asia. 
Kuitenkin tuntuu, että monella menee asioita sekaisin. Nykään positiivinen psykologia on muotia. Netti tulvii "love yourself" kuvia, ja erityisesti naisia kannustetaan vartalo positiivisutteen ja olemaan ylpeitä muistakin ulkoisista seikoistaan. Yhtälailla sekin on hienoa ja asia jota on pidetty tabuna pitkään ja sen tuominen vaatii rohkeutta jos sen tuo aidosti esille. 

Nykyään kylläkin varsinkin Instagramissa näkee ihmisiä, jotka menevät tässäkin liian pitkälle. Ei siis sillä, että itse arvostuksessa olisi mitään vikaa. Mutta jos joka kuvassa täytyy muistuttaa itseään siitä ja sanoa toistuvasti "Feel happy about yourself, love yourself the way you are.." - Eikö se mene jo vähän jankuttamisen puolelle. Ja jos melkein ylistää itseään jatkuvasti kääntyy jo se itse sanomaa vastaan. Paras suhtautuminenhan tässä olisi normaali terve tapa suhtautua.Siis tapa joka viestii siitä, että hyvä itsetunto on normaali osa elämää. 
Kuitenkin syy miksi nyt tässä vedin tuon vielä melkein uuden melko dominoivan ilmiön esille on se, että se vääristää ymmärrystä. Jos joku uskaltautuu kertomaan ongelmistaan itseään kohtaan saatetaan se leimata helposti huomion huoraamiseksi, lapselliseksi tai teinimäiseksi "johonkin emo vaiheeseen" kuuluvaksi itsemollaamis kaudeksi. Jo siitäkin syystä, koska jopa hivenen ylimalkainen itsearvostus liitetään normaaliin kypsään osaan aikuisuutta, jota se monessa kohdassa onkin, mutta se ei siltikään tarkoita suoraan mitään.. Tai poista plussia ja miinuksia muista asioista. 

Lisäksi nämä Instagram tilit ynnä muut pahentavat paljon asiaa. Monen elämä näyttää siellä niin täydelliseltä. On paljon ihmisiä jotka saavat valtavasti kehuja jo ihan omasta ystävä piiristään. Arvostusta vaikka taiteestaan tai kauneudestaan. Kun sellaisten ihmisten tilejä katsoo antaa se viban, että heidän elämöä on täydellistä ja, että heillä on kaikki, ja itse olet surkea ja mitätön. Totta kai se on hienoa jos jonkun elämä on näin hyvää. Mutta itse itselleen katkeroituneena ihmisenä se ainaa jonkun itku reaktion aikaan. "En ole noin hyvä, nyt. ikinä, koskaan.."

Heikko itsetunto on piirre joka voi johtua monesta asiasta. Masennuksesta, syömishäiriöstä, kiusaamisesta, jostain menneisyyden tai nykyisyyden tunteesta. Tämä tunne voi olla mm. se ettet koe riittäväsi muille, mutta ennen kaikkea koet itsesi riittämättömäksi itsellesi. Tästäkin itserakkaudesta ja vihasta tai lievemmin sanottuna
 pitämisestä ja inhosta (millä nyt haluaa niitä kutsua ja miten ne itse kokee), huomaa milloin kyseessä on aito tunne ja milloin ei. 
Omalla kohdalla itseinho tulee esiin  monella tavalla. Vetäydyn porukasta, ajattelen olevani muiden tiellä, kritisoin itseäni, koen että olen taidoton ja tyhmä. Paljon kaikkea psyykkistä. Fyysisesti taas pyrin jopa äärimmäisen kuumalla kelillä pukeutumaan hyvinkin peittävästi, on ollut syömisen kanssa ongelmia, en vieläkään ajattele olevani kaunis ja monesti olen jopa satuttanut itseäni koska se on tuntunut sinä hetkenä oikealta ratkaisulta.. 

Joskus teini-iän esi vuosina nämä tunteet olivat pahimmillaan. Näin jälkikäteen on vain surullista ajatella, että olin jo ala-aste vuosista asti vihannut itseäni. Lapsenhan nimen omaan kuuluisi olla ajattelematta tälläisiä asioita. En ollut koskaan kovin pidetty ja minulla oli olo ettei kukaan halua minua. Teini-ikään asti ongelma kärjistyi, mutta en pystynyt selittämään itselleni mistä se johtui. Nykyään tiedän siihen syyt ja olen onnellinen edes siitä, sillä tiedän olevani askeleen lähempänä. Tälläinen ongelma on osa mielensairauksia. Masennus on tästä hyvä esimerkki. 

Tälläinen ongelma vaikuttaa negatiivisesti elämään monella tasolla. Se on muutakin kuin henkilökohtaista draamaa siitä kun en halua laittaa kesämekkoa päälle. Kun ihminen ei omista hyvää itsevarmuutta hankaloittaa se sosiaalista kanssa käymistä. Silloin kyseen alaistaa jatkuvasti itseään, "Olenko tylsä, roikunko jaloissa, onko minusta vaivaa..?" Se saa myös vihan pakkautumaan sisälle. Se tulee esiin milloin vain. Jotkut asiat muistuttavat aina uudestaan ja uudestaan tästä ikävästä vaivasta. Kesken tekemisien istutkin lattialle itkemään. Kun itse koen hyvää oloa itsestäni, se on yleensä kun onnistun jossain. "Opinkin sen biisin bassolla. Sain kokeesta ookoon arvosanan. Piirsin piirroksen, josta tuli jopa ihan hyvä." Ongelmana on vaan se, että kipujen, koulun, alakuloisuuden ja puhtaan laiskuuden vuoksi, en saa näitä positiivisia tunteita lainkaan aikaan, ja siitä syystä tilani paheneekin aina syksyä kohden. Jossain vaiheessa ajattelee, että ihan sama ja elää sekasotkun keskellä läppäri jatkuvasti sylissä välittämästä edes mistään. 


"Olenko tylsä, roikunko jaloissa, onko minusta vaivaa..?" 

Olen kyllä kuullut muutamaan otteeseen, että olen rohkea, kun uskallan puhua näin henkilökohtaisella tasolla tässä blogissa näinkin vaikeista aiheista. Vaikeuttakin on toki monenlaista ja varmasti, joku joka on lukenut postauksiani ajattelee, että teen kärpäsestä härkäsen ja ryven vain itsesäälissä. Ehkä minulla ei ole, eikä varmasti olekkaan, yhtä vaikeaa kuin monella muulla. Mutta nämä ovat minulle vaikeita asioista. Nämä asiat ovat tehneet minun elämästäni vaikeaa. On elämässäni paljon hyvääkin. Mutta blogistani varmasti näkee, että enemmän ehkä vaikeaa. Ja tahdon tuoda nämä asiat esille jo siitäkin syystä, että voin tarjota edes vertais tukea.  

Siitä syystä haluisin erityisesti korostaa sitä, että: Omien ongelmien esiin tuomisessa ei ole mitään hävettävää. Pikemminkin se on rohkeaa. Ihailtavaa. Ehkä mekin rikkinäiset ja ehjäksi liimatut sielut olemme joskus omien elämiemme kuningataria ja kuninkaita. Kuka sitä tietääkään? Mutta yhtälailla kun moni nykyään tuo itserakkautensa esiin, ja myöskin ongelmat, ei niitä pidä hävetä. Jos joku pitää sitä vastenmielisenä, se on hänen ongelmansa. Me kaikki olemme ihmisiä ja meillä on oikeus myös näihin tunteisiin joista kukaan ei halua edes välttämättä puhua. Ensimmäinen askel kohti hyvää minäkuvaa ja itse arvostusta on uskaltaa tajuta nämä asiat ja puhua niistä. 

- Wendy

Lukio, liiankin tunteellisen introvertin näkökulmasta.

Koulu. Mitä siitä sanasta tulee mieleen? 

Varmasti monia asioita. Mutta kaksi yleisintä asiaa on, että koulu on paikka johon mennään oppimaan ja tapaamaan ystäviä. Itse lukiossa jo täydet kaksi vuotta olleena voin sanoa, että itselle se on karkeasti vaan paikka johon mennään opiskelemaan. Koulu kyllä järjestää tapahtumia ja yrittää tiivistää yhteishenkeä, mutta itse olen tahtomatta ja tahtoen jättänyt ne välistä.
Joskus kysyin opettajalta, että mitä varten koulun käyntiin on liitetty kaiken maailman tansseja, liikunta päiviä ja ryhmäytyksiä. Vastaus oli juuri tämä yhteishengen nostattaminen ja, että olisi jotain kivaa koululaisille. 

Nah. Ajattelin minä. Taidan jättää kaikki välistä. Pyrin aina mahdollisimman positiiviseen ajatteluun, mutta tämä teksti on melko negatiivis piirteisen kuuloinen. Ei sillä, että asenteessani olisi vikaa tai haluaisin asioiden olevan näin, mutta siltä minusta tuntuu... Mutta palaten asiaan: Miksi itse menisi mukaan nostamaan "yhteishenkeä", kuin ei sellaista tunnetta minulla ole? Minulle koulu on ahdistava paikka, jossa on liikaa ihmisiä. Jyväskylän Lyseon lukiossa on varmaan noin yli 1000 oppilasta. 
Tuhat ihmistä ja 90% ajasta yksin. Siinä vaiheessa ihmiset alkavat vain käydä hermoon. 
Olisihan se nyt kieltämättä omalla tavallaan ollut hienoa käydä vaikka jossain koulun tanssiaisissa, saada uusia hyviä ystäviä koulusta ja varsinkin osallistua viimeisen vuoden koulu tapahtumiin kuten penkkarit jne. Mutta taidanpa jättää välistä. 
Suoraan sanottuna ei ole mitään intressiä osallistua. Koen aina koulussa pakotetuissa sosiaalisissa tapahtumissa vain suurta ahdistusta ja ulkopuolelle jäämistä. Pakko vaan nopeasti löytää joku paikka, jossa voit olla huomaamattomasti rauhassa. 

Erityisesti tälläinen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne lisää vain eriarvoisuuden tunnetta ja haluttomuutta olla missään mukana. Kaikilla siellä on joku oma piiri johon kuulua. Itse vaan saa muistutuksen siellä joka päivä, että millaista on olla se oppilas jolla ei ole kellekkään mitään sanottavaa. Melkein kaikilla ihmisillä on se vaki porukka johon he kuuluvat. Matti, Pekka, Pentti ja Seppo. Yhteistä taivalta jo seitsemän vuotta. Niinpä niin. 

Tutustuminen voi olla helvetinmoinen työmaa. Ihan oikeasti. Meidänkin koulussa on paljon mukavia ihmisiä. Ilman muuta voisin olla heidän kanssa. Mutta jo tällä 12 vuoden ulkopuolisuuden tunteella somistetulla ajatusmallilla mielummin jätän heidät rauhaan ja annan olla alkuperäisten ystävien kanssa. Monesti olen yrittänyt mennä mukaan johonkin juttuun tai porukkaan, mutta kun itse on se uusi ulkopuolinen randomi, ei silloin ymmärrä muiden jutuista mitään. Ei ole kommentoitavaa, tulee heti olo, että tunkeilee ja suosiolla istuu mielummin yksin. Tämä asia satuttaa minua ihmisenä kaikista eniten. Olen kärsinyt paljon elämän aikana, mutta en osaa olla olematta katkera tässä asiassa siitä mitä muilla on ja itsellään ei ikinä ole kunnolla ollut tai tule varmaan olemaankaan. Sen takia olisin mielummin vaikka koti koulussa ettei tarvitsisi joka päivä masentua samasta aiheesta. 

Mutta sitten enemmän opetuksen näkökulmaan! Mikä tässä nyky opiskelussa on introverttinä hankalaa? 

Ainakin se, että lukiossa on niin paljon ryhmä painoteista opiskelua. Minusta se on kamalaa. Muistan yhden psykan kurssin, jossa oli joka tunnilla ryhmä tehtäviä. Sielläkin oli muutava mukava tyyppi, mutta he olivat tietenkin omien kavereidensa kanssa. Minut sitten aina laitettiin satunnaisesti johonkin ryhmään. Ahisti joka tauko ennen näitä tunteja. Tiesin, että pakko olla ryhmissä ja menin aina paniikkiin. Koko lukio vuosien aikana olen saanut varmaa 100 lievää paniikkikohtausta. Sen takia myös koen sinne menon melko vastenmieliseksi. 
Toinen ryhmäytyksen nurja puoli on se, että edelleen jokainen haluaa olla omien kavereiden kanssa. Silloin kun et ole kenenkään kaveri, harva haluaa sinua mukaan. Joskus on jopa käynyt niin, että tietystä porukasta joku on joutunut muuhun ryhmään sen takia kun opettaja on muokkaillut niitä ja laittanut minut tilalle. Siinäpä sitten olet sen ahdistavan ilmapiirin ja vihaisten katseiden keskellä. On ihmisiä jotka suhtautuvat suopeasti, sitten on niitä jotka eivät. Opettajat myös perustelevat ryhmä työskentelyä sillä, että se muka valmentaa työelämään. Pötyä. Olen minä töissä käynyt. Työkavereihin on ihan erillainen neutraalimpi suhde, kuin se mitä koulun ryhmätyöt ovat. Koulussa kaveruus tulee aina ja liian hyvin esille. Töissä on helppo olla kaikkien kanssa koska pääasia on nimen omaan keskittyä työhön. Ei siihen kenen kanssa tekee.  

Yksi on kanssa se, että harmillisen raaka ilmiö siitä, että aktiivisia ekstroverttejä suositaan on fakta. Olen saanut hiljaisuuteni takia kursseista jopa huonompia arvosanoja. Useimmiten olen joutunut pidättämään itkua näissä tilanteissa kun opettaja tiuskii siitä, että miksi en tee. Ajattelen aina niinä hetkinä, että "Voi kunpa ymmärtäisitkin!" Vain puhdas paniikki valtaa koko kropan sinä hetkenä. 

Puhumattakaan koululiikunnasta. Minulla on onneksi valtuudet suorittaa se itsenäisesti, mutta liikunta aineena on jo NIIN ahdistavaa, että ei kiitos. Mielummin jättäisin lukion kesken ja valmistuisin siivoojaksi kun kokisin niin valtavaa ahdistusta mitä ryhmä liikunta tunneista tulee. Koululiikunan PITÄISI olla valinnainen musiikin ja kuviksen ohella. Minusta se on ihmisen henkilökohtaisen yksityisyyden rikkomista, että pakotetaan koulussa liikkumaan liikunta vaatteissa liki tuntemattomien kanssa. Suurin osa esim. introvertti ihmisistä jotka olen tavannut eivät haluaisi kouluun liikuntaa.
Se on ihan ymmärrettävää. Koululiikunnassa et saa keskittyä itsenäisesti mihinkään ja on pakko tiimityöskennellä. Monelle koululiikunta aiheuttaa vaan ahdistusta. Sen ei kuuluisi olla enää lukiossa lukujärjestyksessä.  

Ihmiset ovat erillaisia. Harvoin voi tietää mikä on jonkun kyyneleen, hymyn, lähestymisen tai paon taustalla. Sen takia on turha tehdä oletuksia. Yhteiskunnassa on se vinoutunut piirre, että odotamme kaikilta ihmisiltä samaa. Sen ei pitäisi mennä niin. Me kaikki olemme erillaisia. Ekstroverttinä ja introverttinä olemisessa on kummassakin hyvät ja huonot piirteensä. Ja se mikä toimii toiselle, toiselle taas ei. Koulunkin pitäisi olla sellainen paikka, jonne jokainen menee turvallisella ja hyvällä mielellä. Ei paikka jossa pakotetaan ja ahdistaa. 

Monilla oppilailla voi olla mm. ahdistuneisuus häiriöitä. Asiaa ei auta se, että pakotamme ja luomme pahimmillaan traumoja. Se on totta, että ei ole pakko kuin syntyä ja kuolla. Miksi me menisimme sitten koulussa pakotuksen kautta henkilökohtaisten rajojen yli? 
Kyllä ryhmätyöskentelyä voi olla. Mutta jos joku on ehdottomasti sitä mieltä ettei halua siihen osallistua onko pakko pakottaa? Aina pitäisi olla vaihtoehto. Niistä ihmisistä jotka ahdistuvat vilinästä tuskin tulee puheenjohtajia tai päiväkotien tätejä. Miksi siis opettaa heitä siihen? Koulussa pääasia on oppiminen. Itsekkin todellakin olen siellä juuri sitä varten. Miksi siis keskittyä liiallisesti johonkin muuhun? Eiköhän ne ruotsin sanastot ja psykologian käsitteet painu muullakin tavalla mieleen, kuin heittämällä noppaa ryhmän kanssa tai lausumassa riimejä luokan edessä. Lääketiedekkin on kehittynyt ja pyrkii ottamaan ihmisen kokonaisuutena vastaan. Miksei opetus sitten kehittyisi? 

Itsetunto ja henkinen vallankumous.

"Itsetunto eli omanarvontunto tarkoittaa tietoisuutta omasta arvosta, itsekunnioitusta. Itsetunto ei liity välttämättä juurikaan siihen, kuinka menestyksekäs ihminen tosiasiassa on, vaan kysymys on oman itsensä hyväksymisestä ja omiin mahdollisuuksiin uskomisesta."

Näin meidän rakas Wikipedia määrittää itsetunnon. 
Tuo on hyvä määritelmä. Itsetunto on sellainen asia ja kokemus josta jokaisella on varmasti sanottavaa. Ihmiset ovat myös erillaisia ja korostavat erillaisia ominaisuuksia. Ihmiset myös näkevät muiden itsetunnon erillailla ja oma kokemus vaikuttaa tähänkin paljon. 
Jos minulta kysytään mitä hyvään itsetuntoon kuuluu voisin sanoa itsensä hyväksyminen sellasena kuin on. Mutta se ei ole noin yksinkertaista. Ihmisillä monesti tulee mieleen ulkonäkö, kun puhumme itsetunnosta, mutta se on paljon muutakin. Itse maailmaa tarkkailemalla olen saanut käsityksen, että parasta hyvälle itsetunnolle on ympäristö, muut ihmiset, ystävät, se miten muut sinuun reagoivat. 
Vaikka joku kärsisi esim. pahasta ulkonäkö viasta, olkoot se sitten synnynäinen, onnettomuudesta, mistä vaan. Voi silti senkin kaltainen ihminen omata hyvän itsetunnon. Nyt varmasti joku miettii, että miten? Avain sanoja ovat: tuki, turva, muiden antama merkitys sinulle omasi lisäksi. Se, että muut osoittavat sinulle rakkautta, he välittävät sinusta riippumatta ulkoisista ominaisuuksistasi. 

Mutta on toinenkin puoli.. Ja sen näkee kokemalla. Ystävän kädenpuristus nostaa kuilusta. Mutta viisaus vie pidemälle. Koskaan ei siis saa laskea mitään asiaa yhden asian varaan ,vaan kaikki on aina: monen tekijän summa.

Kaikki lähtee, niin kuin aina, omasta lapsuuden kodista. Sisar suhteet ja suhde vanhempiin vaikuttavat tähän. Sitten kun kasvaa ja alkaa olla muiden lasten kanssa tekemisissä, tulevaisuuden ihmissuhteiden helppouteen vaikuttaa se miten muut lapset suhtautuvat sinuun. Itse kärsin pienenä vaikeista käyttäytymis ongelmista. En oikein aikuisena osaa sanoa mitä olen, sillä huutamisella ja kiukkuilulla halunnut viestiä, mutta niin kuitenkin kävi. Minulla oli jo silloin uhmaava tarve erottua joukosta ja tehdä vaikka väkipakolla kaikki niin etteivät vaan muut tee samanlailla. Koin käytökseni takia usein olevani outo ja saatoin rueta itkemään mistä vaan, "Minulla on ruma ääni." Tai vastaavaa. Kuhan oli syy itkeä. 

Sitten tuli ala-aste. Mitä nyt muistan ensimmäisen ja toisen luokan menneen ihan hyvin. Tuki opetuksessa kävin ja edelleen oli erityis järjestelyjä. Kavereita oli ihan kohtalaisesti. Tosin raivon puuskista ja r-viasta oli hyvä aina kiusata. Kolmannen ja neljännen luokan aikana koululaiset alkoivat jakaantua. Itse olin hieman poikatyttö, enkä kokenut kuuluvani suosittuun tyttö porukkaan. Oloni oli tosi ulkopuolinen ja en osannut sopeutua mihinkään kunnolla ongelmieni takia. Joillain koulun ihmisillä oli minuun tosi vastenmielinen suhtautuminen ja se satutti. 
Sen seurauksena.. en voi olla yhtään ylpeä tästä faktasta, että saatoin yhtälailla kiusata jotain toista, purkaakseni pahaa oloa. Vielä noin nuorena ei sitä tajunnut, että se ei auta mitään. Toki niin hassua kuin se onkin, vielä tuohon aikaan minulla oli läheisiä kavereita huomattavasti enemmän kuin nyt. 
Viidenellä- kuudenella luokalla eroavaisuudet huomasi aika hyvin. Silloin erillaisuus tuli liiankin hyvin esille ja koin itsessäni olevan jotain pahasti vialla. Pidin itseäni rumana ja saatoin rueta itkemään milloin tahansa. Ensimmäiset merkit ahdistuksesta astuivat peliin, kun en voinut edes käydä vessassa jos siellä oli muita. Nyt jälkikäteen, kun miettii itkin varmasti noin 10 kertaa yksikseni koulussa niin, että aina joku sen huomasi. Silloin alkoi muodostua minä vastaan muu maailma päähänpinttymä. Kuudennella luokalla muistan ensimerkit masennuksesta. Mietin mikä minua vaivaa.. olo oli vain niin kurja. 

Yläaste oli jännittävää aikaa. Hirveästi uusia ihmisiä. Minulla oli yksi hyvä kaveri kenen kanssa olin koko seiska ja melkein kasiluokan ajan. Se aika koulun ulkopuolella oli melko tylsää. Muu entinen luokkani meni toiselle luokalle ja erkaannuin heistä. Olin aika paljon omissa oloissani kotona. Olin tosi laiska ja saamaton, lihoin melko nopeasti. Koulusta tosin sain ihan hyviä arvosanoja. Kemia oli jopa 9! Meillä oli yksi porukka joka kehkeytyi siinä seiska luokan lopulla. Olisin halunnut olla osa tätä porukkaa, mutta koin helposti että muut eivät olleet kiinnostuneita minusta ja että olin jotenkin tyhmä tai jotain vastaavaa. Lopulta turhauduin ja lakkasin puhumasta heille. 
Sitten kaverit taas vaihtuivat ja niin vaihtu tyylikin. Jälkeen päin koen jälleen huonoa omatuntoa siitä, että jätin entisen kaverini yksin. Varmaan sen surauksenakin hän vaihtoi koulua. Tätä samaa kavereiden ja tyylin vaihtelua tapahtui jatkuvasti. Olin aivan sekaisin ja mietin mitä teen väärin. Masennuin entisestään. Tuntui, että aina alkoi jokin uusi ja uusi vaihe ja kaikki vanha vaan kuoli pois. Tärkeistä kavereista tuli tuntemattomia muiden joukossa. 
Kasi luokalla jopa ajattelin, että tuskin enää edes hengitän päästyäni yläasteelta. Annoin kouluarvosanojeni tippua rajusti. Yhdeksännellä luokalla minua ahdisti huono todistuskin. Olin hukassa mitä haluan elämälläni tehdä. 
Masennuksen ja ahdistuksen vuoksi minulle alkoi myös kehittyä pikkuhiljaa syömishäiriö. Tilanne ei mennyt kovin pahaksi, koska paino tippui hitaasti. Parhaimillaan tiputin lievästä ylipainosta alipainoon 15kg ja painoin vain 44.5 kiloa. Samalla leikkasin pitkät hiukseni pois ja olin siilitukkainen, heiveröinen, masentunut teini joka oli hukassa ja jolla ei ollut mitään itseisarvoa. Ajattelin, että kaikki vihaavat minua ja minulla ei ole tarkoitus olla ystäviä.

Minulla oli ysiluokasta amiksen alkuun yksi hyvä kaveri. Amiksen alettua, välit kuitenkin jälleen häneenkin viilenivät. Sain olla taas paljon yksin. Olin nälissäni ja voimaton koulussa. Löysin muutaman mukavan ihmisen kenen kanssa olla. Joidenkin kanssa olen vieläkin tekemisissä. Huomasin kuitenkin ettei amis ollut se juttu. Amiksen alussa rupesin myös käymään psykiatrialla. Kaikki alkoi kohtauksesta jonka vuoksi jouduin melkein sairaalaan. En arvostanut itseäni pätkääkään. Olin jo yläasteella ajattelut täältä poistumista ,mutta tunne vain vahvistui ajan kanssa. Muistan kuinka ensimmäinen tilanneanalyysin tehnyt psykologi rupesi jopa itkemään. Pidemmittä puheitta minut siirrettiin klinikalle, jossa käyn edelleen.

Amiksesta siirryin lukioon. Lukion ensimmäinen vuosi oli ihan hyvä. Voimani alkoivat palata ja klinikalla käynnistä oli apua. Identiteetti alkoi pikkuhiljaa vahvistua. Löysin veganismin joka käänsi minut takaisin ruoan pariin. Tajusin, että syöminen voi olla myös hyvä asia ja voin oikeasti vaikuttaa valinnoillani. Poettuani raskasta yksinäisyyttä ja muista ihmisistä kaukana olemista olin kuitenkin kehittynyt henkisellä tasolla. Huomasin olevani itsenäinen ja vahvempi, koska olen joutunut kärsimään. Vuonna 2016, toukokuussa tapahtui sitten henkinen vallankumous. Otin elämästä kovemalla otteella kiinni. 
Vietettyä vuosia tylsää tasaista elämää tahdoin vihdoinkin elää. Siitä se lähti. Kaikki menetetty piti kokea yhdessä kesässä. Tosin välillä meni liiankin lujaa, mutta se oli tarpeen. Tapasin varmaa 30 uutta ihmistä. Kuulin 15 uutta elämän tarinaa. Tein 2 itsenäistä reissua ja olin onnellinen. Sillä aika välillä raskas henkinen romahdus tapahtui vain kerran. Näiden vuosien ja sen kesän aikana jouduin miettimään, elämääni yhä uudelleen ja uudelleen. Tajusin, että jos keskityn omiin vahvuuksiin ja yritänkin elää yksilönä enkä vaan miettiä verkostoitumista, auttaa se minua eteenpäin. 

Mutta silti samat yksinäisyyden asiat edelleen satuttavat.
 Siitä on nytkin jo kuukausi kun olen edellisen kerran nähnyt kunnolla jotain omaa ystävääni. Tämän kuukauden aika ehkä puolituntia hengannut sen lisäksi jonkun muun kaverin kanssa. Mutta tiedostaminen on tapahtunut. En saa, eikä kukaan muu saisi, nähdä vain omia heikkouksiaan. 

Olen elänyt aina niin, että olen nähnyt itseni surkeana. Edelleen tulee paljon hetkiä, kun ajattelen olevani osaamaton, yksinäinen, vailla suuntaa ja niin edelleen. Mutta sitten pyrin löytämään edes jotain hyvää itsestäni. 
Kaikista tärkeintä on edes muistaa ne hyvät hetket ja tuota kesää 2016 en ikinä unohda. Ja kyllä minulla on ollut ystäviä ja nyt on uudempia, kaikki ne vanhat eivät vain oikein ole säilyneet sieltä lapsuudesta, mutta entä sitten. Sairaudet, kuten masennus eivät tee ihmisestä ihmistä. Jokaisessa meissä on jotain hyvää, ja vaikka olisit masentunut ja yksinäinen et ole vaan mustaa sadepilveä ja yksinäisyyttä. En ehkä voi kerskailla seuraelämälläni, mutta riittää että olen päässyt jostain esteestä yli. Sekin on jo merkki siitä, että mikään ei ole turhaa jos jaksaa uskoa. 
Vaikka itsetunto olisi ollut mitä vaan, aina jostain löytyy se arvo. 
Jos nykytilanne ahdistaa on vaan astuttava kohti muutosta! Hitaasti, mutta varmasti.

Novelli. "Myrkky."

Myrkky 

Istuin keittiössämme aamukahvilla. Kotona oli hiljaista. Äiti ja isäpuoleni olivat töissä. Siskopuoleni oli koulussa. Itse olin jälleen liian väsynyt mennäkseni kouluun. Olin ollut koko viikonlopun vanhan ystäväni kanssa, jonka seurassa en muuta tehnytkään kun juonut. Käytimme myös huumeita. Tyttöystäväni oli minulle vihainen. En ollut jaksanut kiinnittää häneen huomiota koko viikonlopun aikana. Naamani oli täynä sänkeä ja ylläni oli valkoinen hihaton paita, flanelliset pyjama housut ja harmaat villasukat. Nojasin käteeni ja katselin sakeaa ilmaa ja sen läpi menevää auringon paistetta. Kahvi maistui omituiselta ja rintaani puristi. Mietin taas kuinka koin epäonnistuneeni kouluni kanssa. En vain jaksanut mennä sinne. Istuin siellä aina jossain nurkassa tukka silmilläni ja kuulokkeet korvassa. Olin surkea ilmestys moisen hulinan keskellä. Kainaloistani valui hiki ja kurtistin kulmiani. 
Olin juuri nousemassa tuolilta kunnes kuulin vaanivaa naurua. Silmäni avautuivat raskaiden luomieni alta ja ihokarvani nousivat hitaasti pystyyn. Auringon säde katosi ja jähmetyin täysin. Ulkona tuuli ja kuulin pihan risujen iskeytyvän ikkunoita vasten. Mietin olenko tullut hulluksi.
 Katselin kalpeana portaikkoon. Sieltä nousi hahmo. Se oli hoikka ja häijyn näköinen. Sillä oli ilkeä, karvas, saatanallinen hymy. Se tuli lähemmäksi ja poltti piipusta savurinkuloita. Hahmo nosti silinteriään ja lausui, - Voi poika parka, poika parka. Niin haavoittuvainen ja surkea. Minä olen tullut pelastamaan sinut sinun omalta kurjuudeltasi. Minä olen Myrkky! Seivästän kaikki säälittävät piirteet ihmisestä kuin salametsästäjä harppuunallaan. Sinun on aika nousta ja minä autan sinua.. vaikka millä helvetin voimilla! Nielin vaivalloisesti ja ajattelin, että nyt olen jossain psykoosissa. - Mene pois, anelin tältä Myrkyltä. Myrkky pudisti päätään ja istahti viereeni ja sanoi, - Ihmeen hyvin sinä olet jaksanut kokea olosi säälittäväksi. Siellä äitisi tienaa ja siskopuolesi kukoistaa. Isäpuolesi ahnea ote kuristaa sinua. Isäsi piittaamattomuus nostaa kyyneleet silmiisi ja kaikki tämä kylmyys tappaa sinut. Katso siskopuoltasi kuinka hän kukoistaa ja sinä olet säälittävä ihmisrääpäle. Kuinka tyttöystäväsi leikkii hyväuskoisuudellasi ja käyttää sinua ovimattonaan. Kuinka hän on näiden piirejen prinsessa ja sinä olet narri. Yksinäinen säälittävä otus. Poika parka ilman päämäärää. Salaa pakoilet ja heilut huumehuurussa jonkun narkkarin asunolla. Sammut ja heräät aamulla oksennuksen ja viinan haju kauluksillasi. Koet kuinka sinulla ei ole arvoa ja haluat tappaa itsesi tai kenties muut, mutta et myönnä sitä! Kiemurtelin ja ihmettelin, - Mitä ihmettä sinä höpiset? Poistu kotoani, herätä minut tästä pahasta unesta. Myrkky vaan nauroi, - Mutta minä olen täällä auttamassa sinua. Hylkää nämä myrkylliset paikat ja ihmiset! Heille sinä olet vain tyhjä kuori ja he eivät piittaa sinusta. Minä olen totuuden saattaja ja kaukana hallusinaatioista. Muutenkin elät täällä äitisi nurkissa, kuin käärme vanhan ukon autotallissa ja epäisäntänä sinulla ei ole mitään maagisia voimia savustaa minua ulos täältä. 
Katselin sitten tätä ihme Myrkkyä. Sen keltaiset mollottavat silmät tiirailivat minua kuin nälkäinen ihmisusi raatoa. Sillä oli isot pupillit ja niin terävät hampaat, että se olisi varmasti saanut yhdellä haukkaisulla koko selkärankani poikki. Yritin ottaa koko tilanteesta tolkkua ja hätäisellä äänellä sanoin, - No auta minua sitten! Kerro mitä minun pitää tehdä. Oikeassa olet sanoissasi. En minä muuta olekkaan kuin hymyilevä kuori joka niin tyttöystäväänsä rakastaa ja palvoo äitiään. Yrittää lohdutella ja olla mieliksi ja lopulta päätyy suutelemaan puukon terävää reunaa ja anoo kunpa saisi moisen sisäänsä päättääkseen kurjan elämänsä. Kaaduin polvilleni lattiaa vasten ja tarrasin Myrkyn viitan reunuksesta. Silmistäni vuosivat kyyneleet ja samalla olin hämilläni miten polvistuinkaan moisen ruman ja häijyn olennon eteen. Myrkyn hymy nousi korviin asti ja hän ojenti pitkää hoikkaa kättään josta törröttivät mustat, terävät kynnet. Hän saneli – No otahan poika kulta kädestäni kiinni, vielä minä sinulle näytän totuuden. 
Ryhdyin penkomaan keittiön alakaappia. Vedin sieltä brandypullon. Meinasin ensin kaataa sitä lasiin mutta sitten manasin ja join suoraan pullosta. Voivottelin sydämmeni pohjasta. - Olet niin oikeassa, tiedän. Olen luuseri. Elämän iloni on valunut viemäristä alas viimeisenä lapsuuden päivänä, kuin veri uhrin kaulalta. Suurinta iloa saan, kun olen sekaisin aineista. Näytän kerrankin kierolle tyttöystävälleni, että minäkin olen ihminen. Hän on nokkava ja katsoo minua ylitseen. Miksi edes olen hänen kanssaan? Hänellä on sentään elämä. Menisi jonkun komean Romeon luo ja ja jättäisi minut rauhaan. Vihaan häntä. Hän vain saa minut muistamaan oma surkeuteni. Haluasin vain kuolla kun katson häntä! Otin toisen huikan ja itkeä paruin kuin lapsi. - Hyvä, hyvä poika rakas. Alat olla jyvällä totudeesta! Saneli Myrkky. Hän laski kätensä pojan olalle ja heristi nyrkkiä ja jatkoi, -Nimen omaan! Liian kauan tämä maailma on alistanut ja pilkannut sinua. Pellen maskin takaa sinä katsot tätä maailmaa ja yrität hymyillä. Miksi niellä se? Katso käsiäsi. Kohotin käskystä käsiäni eteeni ja katselin puukon syleilyä. Lukemattomia viiltojen jälkiä, kun olen kärsinyt yksinäisyydestä. Ovatko nämä ikävät tunteet minun syyni vai heijastuksia ulkomaailmasta? Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän!? Kaikki täällä on niin väärin. Tunsin sinä hetkenä pelkkää vihaa ja surua. 
Myrkky pullisteli silmiään ja silitteli mustaa partaansa. Hän totesi, – Kannattaisi kohdata asiat kasvotusten. Älä jää enään kuoren alle. Vastasin, - Olet oikeassa. Kaikki vain alistavat minua. Minulla ei ole täällä maailmassa mitään omaa ja olen surkea. Mielistelen vain kaikkia ja jos lyön miekkaa kilpeä vasten saan hävetä ja itkeä. Vielä minä kostan! 
Loistavaa. Minun elämän tehtäviini kuuluu sisäisen agression vapauttaminen! Myrkky huudahti. Hän jatkoi, - Kohtaa kaikki asiat jotka ovat sinua näinä vuosina kalvanneet. 
Olin ihan sekaisin. Hikoilin ja tunsin vapautumista. Tuntui kuin jotkin kahleet olisivat vihdoin päästäneet minut otteestaan. Hymyilin kierosti ja ajattelin kostoa. Ihmettelin miten olin vielä tässä. Ajattelin kaikkea joka on kuivattanut ilon pisarat sielustani. Myrkky ylpeili, - Katsos, minä olen kaikki tietävä totuuden saattaja. Taivaan puolelta pitävät minua pahana, koska haluan koston oikeuden. Ovat sitä mieltä, että on alistuttava. He juurikin siellä katsovat jumalaisia ylös. Niitä ihania, hempeitä, kauniita, ystävällisiä, lellittyjä, rakastettuja posliini kasvoisia parkoja. Tahtovat, että koko universumi polvistuu heidän eteensä. Mutta entä me? Me rumemmat tai poljetut. Narkkarit tai alkoholistit, väärin ymmäretyt, syrjetyt ja yksinäiset. Roskiinko meidät pitäisi työntää? Ei! Aina meitä syytetään omasta pahasta olosta. Mutta kaikki ei todellakaan ole niin yksinkertaista. Nyt minä annan sinulle poika rakas sellaisen voiman, että saat valtikkasi vielä takaisin. 
Se hetki oli puhdasta hulluutta, ajattelin. Kirosimme yhdessä maailmaa, psykopaatin turhautuneella katseella. Sydämmeni hakkasi niin kovaa, että melkein räjähdin. Haroin tummaa, kiharaa, pitkää hiuspehkoani taakse päin ja tartuin Myrkkyä sen kylmistä laihoista käsistä. - Mi-mikä se sitten on jolla saan valtani takaisin? Kerro Myrkky rakas, kerro! Myrkky katsoi minua jopa hieman lempeällä katseella ja sulki silmänsä. Hän avasi suunsa ja veti pihdit silinterinsä alta. Ehdin jopa kiintyä tuohon rumaan hahmoon ja sisäisesti toivoin ettei se satuttaisi itseään. Siinä hän nuokkui pihdit kädessään suu auki. Olin ehkä hieman peloissani. Hän avasi pihdit, tarrasi niillä yhdestä hampaastaan kiinni joka komeili vajaassa hammasrivistössä. Sen pitkät, terävät, kellertävät hampaat porautuivat mieleeni ikuisesti. Niin myrkky aloitti kiroilemisen ja huutamisen ja kiersi hammastaan irti ja kiskoi hullun lailla. Suuni ammotti järkytyksestä ja mietin mitä hän oikein tekee. Sitten hän repi hampaan irti ja lattialle, äitini keittiön lattaille valahti suuri verilammikko. Silinterin alta kolahti lattiaa vasten myös vanha, ei niin houkuttelevan näköinen, jopa homeisen oloinen malja. Mutta Myrkky oli kadonnut. 
Rupesin huutamaan, - Hei! Hei, mihin sinä menit? Et sinä nyt voi jäättä minua. Mitä teen? Ei kuulunut ääntäkään. Lattialla oli vain verta, terävä hammas ja malja. Mietin, että mitä ihmettä tämä tarkoittaa. Tuijotin kiihkoisessa mielen tilassa lattiaa ja hermoilin. Yhtäkkiä veri alkoi liikkua. Se löysi tiensä maljaan ja myös hammas hivuttautui sinne hitaasti mukaan. Lasi näytti niin inhottavalta ja ällöttävältä. Toivoin vain ettei minun tarvitsisi juoda siitä. Sitten avonaisesta ikkunasta pöllähti kirjekuori. Avasin kuoren ja siinä oli poltetulla paperilla. Vanhalla fontilla ”Juo se.” Huokaisin inhosta, mutta minun oli pakko toimia. Pelkäsin, että sapelin teräväinen hammas puhkaisisi koko suolistoni. Mutta loppuen lopuksi en voinut muutakaan. Join siis paksun, kylmän, limaisen veren ja hampaan kurkustani alas. Mahassani alkoi kiertää suunnattomasti. Silmäni pyörivät kuin arpakuutio ja aloin kasvaa. Maljakin alkoi muokkautua ja pian se olikin kädessäni valtikkana. Pääni kolahti kattoa vasten ja huomasin olevani pitkä. Suurin harppauksi astelin eteiseen ja katsoin peilistä. Ei voi olla, ajattelin. Olin oma versioni Myrkystä. Mieleeni juolahti, sillä sekunnilla se mitä Myrkky oli sanonut myrkyllisyyden hylkäämisestä. Olin aivan hukassa. Samalla tunsin itseäni majesteettiseksi ja vihaiseksi. Näytin nyt juuri siltä, että sormia napsauttamalla voisin kirota kaikki suoraan helvettiin. 
Pian kuulin avaimen leikkivän lukon kanssa. Hätäännyin ja tajusin, että tässä minä seison jonain saatanan olentona ja koko perhe syöksyy kohta ovesta sisään. Sitten mieleeni juolahtikin taas keskustelut Myrkyn kanssa. En paennutkaan niin kuin olisin aikaisemmin tehnyt. Jäin siihen seisomaan valtikka kourassa ja silinteri päässä. Ei kauaakaan, kun äitini ja muut tulivat ovesta. Sitten siskopuoleni kiljui kuin elävältä keitettävä ja kaikki rupesivat huutamaan. - Mikä tuo on?! Isäpuoleni hätäili. Onko tämä niitä sen kurjan poikasi jekkuja? Se jäppi on jo 19 vuotta, saisit heittää mokoman ulos talosta! Kuultuani tuon, kiehuin. Tunsin aina kuin he olisivat liittoutuneet minua vastaan. Ehkä olin oikeassa. Heidän silmissään olin vain surkea friikki ja nyt he todistavat sitä tässä. Äiti ja siskopuoli nyökkäilivät. Siskopuoli ränkytti oven kahvaa ja itki – Ovi ei aukea isi! Me kuolemme. Vihaan vaimosi poikaa. Narkkari! Varmaan huumasi meidät ja tämä on jotain harhaa! 
Sain tarpeekseni. Ei kauaa kunnes postiluukusta tuli taas kirje. Tarrasin siitä ja avasin sen heti. Tällä kertaa siinä luki jotain kohtalokasta. ”Murha tai ikuinen tuska.” Tämä siis tarkoitti, että minun oli tapettava heidät. Tämä on nyt joku loppu. Kaiken loppu. Käy juuri niin, kuin monissa surullisissa tarinoissa. Ongelma kitkee kaiken pois tieltään ja lopulta myös itsensä. Vedin puukon taskustani, lähestyin langan laihan olemukseni kanssa heitä. Peitin silmäni ja annoin kehoni hoitaa loput. Oven ulkopuolelta kuului kamala kirku ja huuto. Pian kaikki kolme makasivat siinä. Makasivat veressä ja olivat kompastuneet rakkauteensa toisiaan kohtaan. En halunnut katsoa enään. Raahasin ruumiit kylpyhuoneeseen ja poistuin ovesta. 
Juoksin parkkipaikalle ja varastin isäpuoleni auton. Hengitin ahdistuneen kuin synnyttävä nainen. Katsoi omia rumia mulkosilmiäni auton peilistä ja itkin. Kohtalo oli minulle ruma. Tiesin jonain päivänä kaiken muuttuvan hulluksi ja kuolevani. Mutta siinä visiossa olivat kovat huumeet ja itsemurha. Ei joku yliluonnollinen olento.  Ajoin paniikissa liikenteessä ja ohittelin autoja. Auto tuntui kuin lasten leikki autolta ison, yliluonnollisen kokoni varjossa. Seuraava paikka oli tyttöystäväni koti. Ajoin melkein yli nopeutta ja parkkeerasin auton millisekunnissa paikalleen. Ei mikään yllätys, että siinä se naikkoseni komeili ison huvilansa terassilla, miljonääri isänsä rahoittamalla tontilla. Hänellä oli yllään korkokengät ja mekko. Siinä hän flirttaili jollekkin tuntemattomalle miehelle. Kihisin vihasta kun kyyläilin hänen vastenmielistä toimintaansa auton ikkunan takaa. Pian ikkunan raoasta taas tuli kirjekuori. Yllätyksenä ei tullut, että siinäkin anottiin murhaa. Otin jo suuren, ruosteisen, sahalaitaisen puukkoni taskusta. Astuin autosta alas ja kaksikko sulki heti suunsa. Ärsyttävällä, kimeällä äänellään tuo akka nyt kirkui. Mies syleili tyttöystävääni ja lupaili, - Älä hätäänny kulta, minä hoidan tämän. Turha toivo. Turha, ajattelin. Sohin matomasilla käsilläni puukon kanssa. Ei kauaa kun se katkoikin tyttö rukan ohuen kaulan poikki. Tuntematon mies hätääntyi ja meni paniikkiin. Hän juoksi talon sisälle ja soitti hätänumeroon. Poliisit olivat siis tulossa. Kaiken loppu oli siis tullut. Nyt tiesin ja tunsin sen. Kaikki lähti tästä mysteerisestä Myrkystä. Kohta olin toteuttanut hänen tahtonsa. Tappanut kaiken myrkyllisen. Ehkä joudun tästä helvettiin, mutta uskon viihtyväni siellä hyvin. 
Tuntematon mies katseli yläkerran ikkunasta varovaisella katseella. Pian poliisit saapuivatkin pihaan. Aloin nauramaan. Hymyilin jälleen kierosti. Tuulen mukana lenti taas kirjekuori, mutta en avannutkaan sitä. Siinä puukko kädessä huojuin. Pian kohotin kättäni. Poliisit huusivat, - Seis! Pudota aseesi ja ota maski pois kasvoiltasi. Hymyilin heille vain iloisesti ja viilsin oman kurkkuni auki. Siinä samalla hetkellä lyyhistyin maahan. Kutistuin taas itsekseni ja minua peitti vaan samanlainen tumma asu ja viitta kuin Myrkkyllä. Poliisit tulivat lähemmäksi ja asia aijottiin tosiaan selvittää. Helppo minut oli ainakin tunnistaa, kun olin oma itseni. Ei piankaan kuin tämän mädän kylän lehden etusivuilla komeili koko asiasta juttu. Se oli niin absurdi, että siitä puhuttiin jopa toisella puolella planeettaa. Nuori haavoittuvainen mies, sekosi ja murhasi koko perheensä ja rakastettunsa. Elämä ei ollut häntä kohtaan lempeä. Mutta hän oli vain yksi niistä , joilla oli samanlainen kohtalo. Myrkky jatkoi edelleen tehtäväänsä. Jonain päivänä toivon mukaan kurjistuneetkin juhlivat ja maailmassa vallitsee tunteiden tasa-arvo.

Kiitos lukemisesta! - Wendy

Ensimmäinen novelli

Juu eli eka oma novelli ulkona. Palautetta arvostan! 

Kiitos! - Wendy. 

Kohtalon perjantai

Oli perjantai ilta. Olin aina perjantaisin aivan poikki opinnoistani. Minulla oli valtavat pinot kirjoja luettavana ja olin herännyt joka aamu kuudelta. Käyn myös välillä keskustan kahvilassa tekemässä iltavuoroja jotta minulle ei tulisi liikaa velkaa. Päätäni särki ja oloni oli apaattinen. Sisäisesti tahtoisin tehdä vaikka mitä mukavaa, kun on viikonloppukin taas. Kirjojakin pitäisi lukea. Mutta ei jaksa. Makasin sohvalla ja selasin tv-kanavia. Telkkarista ei tullut taaskaan mitään katsomisen arvoista. Huokaisin. Sitten miesystäväni Michael saapui kotiin. Hän oli iloinen kuten aina. Hän tuli töistä hymy kasvoilla. Hän istahti viereeni, halasi minua ja kysyi: ”Noh mitäs Violet kullan päivään kuuluu, oliko mukavaa opistolla tänään?” Vastasin hymäillen: ”Noh jaa. Sitä samaa mitä aina. Väsyttää.” Michaelin hymy laantui hiukan ja hän silitti minua otsalta ja katsoi hieman säälivällä ilmeellä. Hän tallusti keittiöön ja aloitti ruoan laiton. Ajattelin: ”Voi tuota Michaelia. Aina niin iloinen ja täynä virtaa. Näytän varmaan masentuneelta kasvilta hänen silmissään kun en saa mitään edes nykyisin aikaiseksi.”

Sammutin telkkarin, mutta jäin makaamaan sohvalle. Ulkona paistoi aurinko ja se pisti sälekaihtimien välistä silmiini. Irvistin ja laitoin käteni silmieni päälle jottei se häikäisisi. Siinä minä makasin silmät kiinni, vailla päämäärää, miettien elämäni tarkoitusta. Michael kolisteli keittiössä ja sanoi: ”Menen muuten Peterin ja Danin kanssa tänään mökkeilemään. Muutamat kaljat aijomme juoda ja jos sitä vaikka hippeilisikin vähän.” ”Jaa.” ,vastasin. Jatkoin: ”Kauan aiot olla siellä?” Michael sanoi koko viikonlopun. Nousin sohvalta hitaasti. Kärsin kivuista ja sen vuoksi jouduin välillä liikkumaan hieman varoen. Menin laahustaen vessaan. Vessassa katsoin peiliin ja huomasin kuinka väsyneeltä näytin. Mustat silmän aluset, takkuinen tukka. Harmaa, melankolinen ilme. Minua paleli ja ylläni oli vanha harmaa villatakki. Aamulla laitetut eyelinerit olivat hiukan levähtäneet ja huulipunani oli kulunut. Tunsin oloni masentuneeksi. Päivän lääkkeetkin oli otettu jo. Silti tuntuu ettei mikään auta. Menin takaisin olohuoneeseen ja odotin vain ajankulua.

Kello alkoi lyödä jo yhdeksää. Michael lähti ja mietin itse mitäköhän sitä nyt puuhaisi. 

Availin keittiön kaappeja, jos sieltä löytyisi vaikka joku karkki pussi tai jotain syötävää, että hieman piristyisi. Ala kaapeista ei löytynyt. Otin jakkaran, nousin sille seisomaan ja rupesin kaivamaan yläkaappeja. Sieltä löytyi punaviini pullo. Hihkaisin ja hymyilin voiton himoisesti. Otin viinilasin, kaadoin sen täyteen ja istahdin. Mietin. Olin ollut Michaelin kanssa jo viisi vuotta yhdessä. Sisäinen tahtoni on voimakas ja kun alotimme seurustelun, epäilin pääsisinkö edes näin pitkälle. Parisuhteessa on se oma tukahduttava voimansa. Se jollain tasolla riistää ihmisen vapautta. Suurin pelkoni oli silloin, että minusta tulee joku pullaa leipova kotimuori. Katsoin itseäni levyhyllyn kiiltävästä lasista. Näytän säälittävältä. Kulahtanut olemus. Rikkinäinen villatakki ja kuluneet tohvelit. Michael on normaaliin tapaan jossain ystäviensä kanssa. Minä tässä istun kotona, yksin. Kaikki kaveri suhteeni olivat kuolleet ja elämästäni puuttui jännitys täysin. Michael oli kaikki mitä minulla oli, huonosti menevien opintojeni rinnalla. Tunsin tästä surua ja katkeruutta. Ei sillä, että Michaelissa olisi mitään vikaa. Olihan hän aivan ihana, ja varsinkin kun aloimme seurustelemaan olin täysin rakastunut häneen. Mutta nyt tuntuu siltä, että olin jollain tapaa tämän kaiken pysähtyneisyyden vanki. Toivo ja jännitys elämästä oli kuollut. Miksi minulla on näin surkea kohtalo? Silmästäni valui kyynel. Join viinit nopeasti lasista ja kaadoin lisää. Jatkoin pohtimista ja ajattelin, että oliko tämä kaikki tässä. Miksi elämä antaa mieheni ja kaikkien muiden nauttia siitä. Miksi muilla on ystäviä ja he elävät unelmaansa ja minä makaan täällä masennuksen vallassa. Kaikki toivoni on lääkkeet. En ole missään hyvä tai menestynyt. En ole edes niin kaunis enään. Soitto taitoni ovat ruostuneet, olen lihonut, minulla ei ole ystäviä, en menesty opiskelussa. Olen vain väsynyt ja turhautunut. En jaksaisi elää täällä samassa kaupungissakaan enään. Vihaan tätä paikkaa. Näitä ihmisiä jotka tuijottavat käärmeen katseella ja eivät nää minussa mitään hyvää.

He vihaavat sellaisia jotka ovat eri mieltä asioista. Ja nämä samat kadut, samat paikat. Parisuhteestanikin on kadonnut kaikki säihke täysin, kun muutimme yhteen. Arvasin, että se oli huono idea. Voi minua... Mitä minä nyt teen?

'

Viinipullo alkoi lähestyä loppuaan. Röhnötin pöytää vasten ja katselin sen lävitse. Oloni oli jo hyvin humaltunut. Kehossani tuntui jäätävä vilu ja olin hiukan hermostunut. Nousin nopeasti ylös. Huusin ja heitin yhden koulukirjoistani ja kuvan minusta ja Michaelista päin seinää. Itku ja ahdistus valtasivat minut täysin. Käperryin maahan yhteen kasaan ja tärisin. Kyyneleistäni muodostui pian pieni lammikko kasvojeni alle lattiaa vasten. ”Pakko.. pakko tehdä jo-jotain..” Sanoin itselleni särkyvällä äänellä. Ähkäisin ja nousin lattialta. Kaivoin äkkiä kännykkäni laukustani ja selasin yhteystietojani. ”Ei.. ei, ei... Hmmm. Ahaa!” Siinä se oli. Vanhan lukiolais aikasen nettiystäväni puhelinnumero. Eric asusti britanniassa. Laitoin oiko päätä oikein ystävällisen oloista viestiä hänelle. Tervehdin ja kysyin häneltä miten menee. Meni minuutti ja Eric alkoi kirjoittaa. Sydämmeni hakkasi ja kävin ylikierroksilla. Eric ilmaisi olevansa tylsistynyt ja mietti mitä tekisi. Sitten hän vuorostaan kysyi minulta, että miten menee. Hymyilin itsevarmasti peiliin ja lähetin ääniviestin. Siitä tuli pitkä.

Kerroin turhautumisestani, siitä miten elämäni on tyhjää ja oikeastaan kaikesta. Mutta sitten seurasi kohtalokas kysymys. ”Saisinko tulla luoksesi britanniaan?” Eric alkoi heti kirjoittaa ja kysyi olenko vakavissani. Sanoin kyllä. Ihme ja kumma hän suostui ja piti ideaa mukavana.

Oli siis aika poistua. Salamyhkäisesti kadota. En ollut ikinä ollut näin hermostunut. Rakastin Michaelia, mutta päätin etten aijo enään koskaan seurustella. Olin vain sydämmen särkijä. Nyt on minun vuoroni loistaa. Rupesin heti tuumasta toimeen. Varasin seuraavan lentolipun. Katsoin vaatteet ja laukkuni valmiiksi. Kaikki tavarat, ja passin. Koulusta eroamisen ja ynnä muun aijoin hoitaa sähköisesti. Pesin itkemisen kuumottamat punaiset kasvoni, vaihdoin vanhat rätit yltäni uusiin. Laitoin itseni tip top kuntoon päästä varpaisiin. Otin taiteilijavälineistäni tärkeimmät ja pakkasin ne. Otin toki myös muutaman vaatekappaleen ja kitarani. Puin jo korko kengät, takin ja katselin itseäni hetken peilistä. Kieltämättä en ollut pitkään aikaan näyttänyt näin siistiltä. Oloni oli vallankumouksellinen ja mietin hetken olenko tosiaan näin rohkea vai vain sekaisin. Sitten huokaisin ja avasin makuhuoneen oven. Raotin sen hitaasti auki. Seinällä oli kuva minusta ja Michaelista. Verhojen läpi tuli punertava lämmin valo ja petivaatteet olivat jääneet niille sijoilleen siitä, kun nukuimme viime yönä vierekkäin. En voinut kieltää etteikö tämä sattuisi. Tiedostan myös olevani julma. Michael varmasti hätääntyy suunnattomasti, kun hän saapuu sunnuntaina kotiin ja huomaa minun kadonneen. Eikä saa mitään yhteyttä. Ei saa kiinni minua puhelimella, ei löydä minua koko kaupungista eikä edes maasta. Menin Michaelin puolelle sänkyä ja istahdin alas. Otin käteeni valokuvan meistä joka oli hänen yöpöydällään. Hymyilin hiukan ja silmistäni tipahti kyynel. Painoin huuleni kuvan lasia vasten ja kuiskasin hiljaa ”Hyvästi rakkaani. Hyvästi. Toivottavasti löydät jonkun joka on sinun arvoisesi.” Lasiin jäi punaisen huulipunan synnytämä jälki. Sitten ponnahdin ylös ja astelin agressiivisin askelin ulos makuuhuoneen ovesta. En katsonut enää taakseni ja suljin oven omalta kohdaltani ikuisesti.

Astuin ulko ovesta ja naapurini tuijotti pitkään. Hän ei varmaan meinannut tunnistaa minua, kun olin pitkästä aikaan näin tälläytynyt. Menin yöllisellä bussilla lähimmälle lentokentälle. Kävelin rullalaukkuni ja kitarani kanssa bussin taka osaan ikkunapaikalle. Ilmaan jäi haikailevan parfyymin tuoksu. Ulkona satoi ja katselin näitä maisemia viimeisen kerran. Puhelimeni piipahti. Se oli Eric. Hän kertoi, että oli jo heti kertonut kaikille tutuillee tulostani. Hän myös ilmaisi ettei malttanut odottaa ja hän lisäsi vielä, että kyllä me saamme minulle asunto asiat ja kaikki muutkin kuntoon.

En ollut varmaan ikinä ollut näin impulsiivinen. Tai no olin varsinkin nuorempana. Silloin tuli päätettyä myös vaikka mitä. Mutta nyt. Ajatella. Aamulla vielä nousin sängystä aivan normaalisti. Michael oli vierelläni ja kaikki oli niinkuin ennenkin. Nyt minä sitten istun tässä. Bussin kyydissä kohti lentokenttää. Vatsassani kiersi ja olin jännittynyt. Odotin innolla mitä tuleva tuo. Toisaalta tunsin samalla myös pientä syyllisyyden tunnetta tästä. Kävi Michaelia sääliksi. Toisaalta hän oli saanut elää täyttä elämää tähän päivään asti. Hän on elänyt onnellisesti ja olikin juuri tyytyväinen. Minä taas en. Olin jo täysin turhautunut siihen, että koti oli linnani ja elämässä ei ollut sisältöä. Kaikki ne kerrat, kun hän lähti johonkin ja minä jäin istumaan kotiin. Mutta ei enään! Se on ohi nyt. Tämä on lopullinen, ikuinen päätös. Suljin silmäni ja kuuntelin sateen ropinaa.

Matka kului mutkittomasti. Kaikki sujui loistavasti koti ovelta asti, britannian lentokentälle. Kun kone laskeutui hihkaisin onnesta. Toisaalta minua jännitti suunnattomasti. Astuin ulos koneesta ja jäin katselemaan ympärilleni. ”Hmm.. Missäköhän Eric lienee.” Mutisin ja jäin kaivamaan puhelinta joka sisälsi nyt prepaid liittymän. Sitten käänsin päätä ja siristin silmiäni. Kauempanan oli pitkä, tumma tukkainen mies. Hänellä oli silinteri, tummaa meikkiä, tyylikkäät viikset ja parta sekä yllään tumman punainen sametti takki. Se on hän. Juosta tepastelin oikopäätä korkokengät jalassa ja huusin jo Ericille. Hän hymyili karismaattisesti ja laittoi pienen kurkkupastilli askin povitaskuunsa. Hän ilmaisi, että oli onnellinen nähdessään minut ensimmäistä kertaa oikeasti. Ilmaisin toki kiitollisuuden moisesta vieraanvaraisuudesta. Käännyimme ja astelimme yhdessä lentokentältä pois. Kenttä jäi elämään omaa elämäänsä, enkä menisi sieltä enään koskaan koti maahani. Auto matkalla minä ja Eric juttelimme valtavasti. Hän auttoi minua tavaroiden kantamisessa. Hän sanoikin, että heitetään kamat vaan hänen asunnolleen ja mennään sitten johonkin baariin tapaamaan hänen ystäviään. Olin innoissani. Aika oli kulunut kuin siivilä. Koko kehoni varmaan ihmetteli kaiken apaattisen masennuksen tunteen katoamista. Se oli jännin viikonloppu ikinä ja kaikki oli vasta alussa. Launtai ilta oli oikein mukava. Ericillä oli kaunis asunto. Joimme teetä ja minä istuin hänen koneellaan hoitelemassa asioita ja laittelemassa sähköposteja. Iltaaurinko oli kaunis, linnut lauloivat. Pihalta kuului liikenteen ääni ja katselin parvekkeelta upeaa maisemaa. Tämä kaikki oli kuin sadusta. Tunsin oloni maagiseksi. Olin toki äärettömän väsynyt. Ei mennyt kauaa, kun väsähdin sohvaa vasten.

Sunnuntai sarasti. Avasin silmäni varovasti ja muistin, että ai niin tosiaan. Olen Englannissa. Ericin luona. Hän soitti nätisti selloa ja toivotti onnellisesti huomenta. Joimme kahvia ja mietimme mitenköhän kaikki sujuu. 

Kotona ei ollut ketään. Kaikki tavarat olivat jääneet niille sijoilleen. Sama vanha naapurin mummo haravoi pihaa ja Michael ajeli autollaan parkkipaikalle. Hän otti tavaransa takakontista ja vihelteli rennosti. Michael tervehti mummoa ja mummo vain tiiraili häntä epäilyttävästi silmälasiensa takaa. Hän asteli portaat toiseen kerrokseen ja avasi oven. Hän huudahti ”Kulta olen kotona!” Ilmassa leijui pölymäinen hiljaisuus. Michael ihmetteli, että mikä täällä oikein haisee. Hän laski tavarat eteisen lattialle ja riisui ulkovaatteensa. Hän käveli hiljaa keittiötä kohti. ”Haloo rakas, oletko sinä täällä?” Ei kuulunut ääntäkään. Hän nyrpisti nenäänsä ja huomasi kylmän haisevan ruoan, jossa lenteli kärpäsiä. Ikkuna oli myös jäänyt raolleen ja asunnossa lenteli muutama perhonen oli myös viileää. Michael ihmetteli, että mistä ihmeestä oli oikein kyse. Sitten hän huomasi tyhjän viinipullon ja nopeasti katse johti nurkkaan, jossa makasi Violetin yksi oppikirja ja kuva heistä joka oli rikki. Michael laittoi kätensä suunsa eteen ja tunsi piston sydämmessään. Hän laski nopeasti kuvan pöydälle ja ryntäsi makuuhuoneeseen. Violetin kitara oli kadonnut. Sängyssä ei oltu nukuttu. Sitten hän tarkensi katsettaan ja huomasi tahran valokuvassa, omalla yö pöydällään. Hän istui samalle kohdalle, jossa hänen puolisonsa oli istunut. Hän otti kuvan käteensä ja huomasi siinä huulten jäljet. Ei aikaakaan, kun hän purskahti itkuun. Tuskan kyyneleet peittivät valokuvan ja ujuttautuivat valokuvan kehyksen lasin raoista niin, että koko kuva meni pilalle. ”Hän on hylännyt minut. Hylännyt minut lopullisesti!” parkui Michael. ”Hän aina puhui jostain vapautumisesta, mutta en minä arvannut hänen tarkoittavan tälläistä!” ajatteli Michael. Tämän hetken Michael tunsi tuskan. Hän tunsi tyhjyyden sydämmessään. Itkun, surun, vihan, ja masennuksen. Kaikki nämä tunteet joita hänen rakkaansa oli vuosia kokenut. Nyt ne olivat osa hänen sieluaan. Hän havahtui hetkeksi. Hän puristi peittoa sylissään, jossa oli yhä entinen naisellisen kukkainen parfyymin tuoksu. ”Olen pahoillani rakkaani. En ikinä arvnnut, että olit näin toivoton.” Hän jatkoi, ”Kokea nyt tämä tuska. Miten sinä jaksoit?” Michael toivoi kaikkea hyvää kovaa kokeneelle rakkaalleen. Kumpikin olivat aidosti rakastuneita. Kumpikin heistä oli kokenut nyt samat tunteet. Niin he jatkoivat elämäänsä, haudaten ajatukset toisistaan.

Ulkopuolisuus ja yksinäisyys. Kenen kanssa jakaa ymmärrys?

Millaista on olla erikoisen maailman kuvan omaava nuori? Niinkin ristiriitaisessa iässä oleva kuin 18. Ahdistus ja masentuneisuus vaivaat. Riittämättömyyden tunne, ja epävarmuus ovat joka päiväinen tunne. Hymy joka peittää surullisuuden, energiaa joka kumpuaa viimeisistä voima varoista.

Koulun käytävät täyttyvät ihmisistä, pää on kipeä ja kädet hikoavat. On kulunut neljä tuntia ja koko aika on kulunut sanomattakaan sanaa. Ihmiset kysyvät ja kysyvät: "Mikä siinä on vaikeaa, löytää ystävä paikasta, jossa on satoja muita saman ikäisiä?" Onnelliset ihmiset kysyvät mikä onnen löytämisessä on vaikeaa, rennot ihmiset kysyvät miksi stressaat. 
Tasaiset ihmiset kysyvät miksi olet hermostunut, miksi itket sitä missä tilanteessa olet nyt?
Jatkuvia kysmyksiä ja mietteitä. Miettii miksi noin helpot asiat tuntuvat itselleen vaikealta. Miksi minun on vaikea löytää ystäviä. Miksi tunnen oloni ulkopuoliseksi ja riittämättömäksi.

Siellä missä muut tapaavat ystäviään, eli koulussa tai töissä, itse viettää aikansa hiljaa. Siellä on myös mukavia ihmisiä, mutta pelko ja ahdistus estävät sosialisoimasta. Oma erikoinen olemus ja ulkonäkö tuntuvat nyky teinille vieraalta. Olen tyttö. Tyttö joka ei ole kiinnostunut muodista tai salkkareista, en ymmärrä nyky musiikista mitään. Vihaan pientä small talkia. Olen metalli musiikkia kuuntelevat, bassoa ja kitaraa soittava vegaani, joka on hyvin tieteis analyyttinen yksilö jonka elämän haaveet ovat kaukana koirasta ja perheestä. 
Olen toki ylpeä näistä ominaisuuksista, muttas se lisää epä varmuuttani sopeutua mihinkään. 
Lisäksi, kun kaikilla on jo omat porukat ja ryhmittymät, ei kävisi mielessäkään tulla mukaan. Tuntisin oloni ahdistuneeksi, en löytäisi puhuttavaa ja kokisin tunkeilevani.  

En tunne oloani helpostikkaan mukavaksi, edes oman ikäisten seurassa. Se on vaikeaa ja surullista. On muutamia ystäviä koulun ulkopuolelta, mutta niitäkin tulee nähtyä harvoin ja harvemmin edes moni asia yhdistää. Mutta se on totta, kun näkee näitäkin ihmisiä se piristää huomattavasti.
Koen oloni viihtyneeksi vanhempien seurassa. Mutta sitten tullaan siihen ristiriitaan, että he ovat työssä käyviä ihmisiä, joilla on omat asunnot yksin tai kumppanin kanssa, koirat ja miltei lapsetkin. Heillä on omat ryhmät ja vaikka olisi älyllisellä tasolla kuinka samanvertainen, näkevät he silti minut pikkuisena. Ei sillä etteikö heidän kanssaan voisi olla ystävä. Maailman kuvat ja ymmärrys nykytilanteisiin nähden eivät vaan kohtaisi. Ja kokisin oloni hyvin ulkopuoliseksi ja todennäköisesti miettisin koko ajan sitä, että pitävätkö he minua ihan lapsena.

Sitten on vielä tämä luonne ja ajatukset. Kun nyt sattuukin olemaan tälläinen pikku filosofi. Ajatus prosessit aina käynnissä. Loogikko, joka pitää syvällisistä keskusteluista. Veikkaan, että jossain yliopistossa on tämän kaltaisia ihmisiä enemmän. Mutta vaikka en haluakkaan olla stereotyyppinen koen oloni luonteeni ja muiden asioiden takia hyvin miehekkääksi. Se vaikeuttaa tietyllä tapaa monien tyttöjen kanssa sosialisointia ja en ikinä uskalla mennä mukaan jätkien juttuihin vaikka kuulostavatkin mielenkiintoisilta. Mielummin olen sitten yksin kun seurassa jossa en pysty olemaan. Jos sinne asti pääsisi. Elää vaan niin omissa maailmoissa. Se on totta kun on ns. "harvinaisempi" yksilö on tosi vaikea löytää mitään paikkaa mihin sopeutua.

Ei sovi mihinkään. Omat ongelmat estävät positiivisen ulos annin. Miettii vaan taukoamatta omaa surkeuttaan. Haluisi olla onnellinen, mutta se on vaikeaa. Ajattelee menneisyyttään ihmissuhteissa. Ajattelee huonoja valintoja, sitä kuinka omat mielenterveys ongelmat ovat tuhonneet ihmissuhteita. Kuinka on vaan istunut kotona ahdistuneena. Sitten se, kun kerrankin luulet saavuttaneesi paremman tason. Löytänyt uutta väriä enemmän elämään ja uusia ihmisiä. Sitten jotain kamalaa tapahtuu ja kaikki on mennyttä. Jälleen jää yksin. 

Välillä saavuttaa niin sekavan tason ajatuksissaan, että miettii mikä on totta ja mikä ei. Mikä on vähemmän ja mikä enemmän. Mitä voin tehdä? Miksi minä. Kaikki tuntuu ahdistavalta kiroukselta. Olen vuosia kokenut näitä ikäviä tunteita. Katkeroitunut, suru puserossa, ihmisten läsnä olo tuntuu myrkyltä. Kokee itsensä muukalaiseksi jonka tekisi mieli paeta. 
Jatkuva paha olo vaikeuttaa jaksamista. Ei huvittaisi käydä koulussa, mutta on pakko. Haluisi olla tyytyväinen siitä mitä on ja olla onnellinen toisten puolesta, mutta se tuntuu mahdottomalta. Jos joku kertoo jotain mukavaa mitä hän on tehnyt ystäviensä kanssa tai saavuttanut. Tahtoisi hymyillä aitoa hymyä ja vastata jotain mukavaa. Sen sijaan katkerat ajatukset täyttävät pään. Hymyilee kyllä teennäisesti ja yrittää murtuvan äänen alta sanoa jotain ystävällistä. Todellisuudessa nielee kyyneliä ja miettii millaista tuo on. Se, että on kiinteitä läheisiä ihmissuhteita, se että menee niin hyvin eikä tarvitse miettiä tälläisiä kauheuksia. 

Kun on tähän asti tekstiä päässyt on helppo kysyä: "Miksi olet niin tarkka siitä kenen kanssa olet jos koet yksinäisyyden masentavan?" Sepä se. Jos en olisi, en kokisi oloani ainakaan näin yksinäiseksi sekä ulkopuoliseksi. Totta kai jos on yksilö X ja samankaltaisia X yksilöitä on 1000 kappaletta tietyllä alueella on helpompi löytää seuraa, kun taas jos sattuu olemaan se yksilö Y joita onkin 10 samalla alueella. Toki tästäkin huolimatta mielenterveys hankaloittaa asioita. 

Tämä on minusta vaan aihe josta pitää puhua. Ja ei  ole paljon  muuta missä antaa laajemalle yleisölle näkökulmia kun tämä blogi. On tärkeä kertoa mitä tuntee. Ehkä muutkin sitten oppivat ymmärtämään miksi olen usein pahalla tuulella, väsyneen ja kärttyisen oloinen. On vetäytynyt ja pessimistinen. Tiedän, että meitä on paljon. Ties monta yksinäistä erillaista ihmistä tälläkin planeetalla on. Sitten on vaikea löytää muita samanlaisia. Yksinäisyys ja mielenterveys ongelmat ovat saaneet oloni tuntumaan: Surulliseksi, ahdistuneeksi, katkeraksi, masentuneeksi. Ne ovat saaneet minut epävarmaksi ja pistävät yliajattelemaan. Tuntuu kuin olisi vankina jossain josta haluaa pois. Ehkä joku päivä vielä. 

Haluan vain siltikin sanoa ettei kukaan meistä yksinäisistä, ja erillaisista ole yhtään sen huonompi. Meitä on moneksi, ei vaan ole helppo kohdata. Nämä ovat todellisia ongelmia, jossa on muustakin kyse kuin vaan omasta "viitsimisestä." Aina kannattaa avata kirjan kansi ennen kuin tuomitsee koko kirjaa. 


- Kiitos lukemisesta.
- Wendy