Millaista on olla erikoisen maailman kuvan omaava nuori? Niinkin ristiriitaisessa iässä oleva kuin 18. Ahdistus ja masentuneisuus vaivaat. Riittämättömyyden tunne, ja epävarmuus ovat joka päiväinen tunne. Hymy joka peittää surullisuuden, energiaa joka kumpuaa viimeisistä voima varoista.
Koulun käytävät täyttyvät ihmisistä, pää on kipeä ja kädet hikoavat. On kulunut neljä tuntia ja koko aika on kulunut sanomattakaan sanaa. Ihmiset kysyvät ja kysyvät: "Mikä siinä on vaikeaa, löytää ystävä paikasta, jossa on satoja muita saman ikäisiä?" Onnelliset ihmiset kysyvät mikä onnen löytämisessä on vaikeaa, rennot ihmiset kysyvät miksi stressaat.
Tasaiset ihmiset kysyvät miksi olet hermostunut, miksi itket sitä missä tilanteessa olet nyt?
Jatkuvia kysmyksiä ja mietteitä. Miettii miksi noin helpot asiat tuntuvat itselleen vaikealta. Miksi minun on vaikea löytää ystäviä. Miksi tunnen oloni ulkopuoliseksi ja riittämättömäksi.
Siellä missä muut tapaavat ystäviään, eli koulussa tai töissä, itse viettää aikansa hiljaa. Siellä on myös mukavia ihmisiä, mutta pelko ja ahdistus estävät sosialisoimasta. Oma erikoinen olemus ja ulkonäkö tuntuvat nyky teinille vieraalta. Olen tyttö. Tyttö joka ei ole kiinnostunut muodista tai salkkareista, en ymmärrä nyky musiikista mitään. Vihaan pientä small talkia. Olen metalli musiikkia kuuntelevat, bassoa ja kitaraa soittava vegaani, joka on hyvin tieteis analyyttinen yksilö jonka elämän haaveet ovat kaukana koirasta ja perheestä.
Olen toki ylpeä näistä ominaisuuksista, muttas se lisää epä varmuuttani sopeutua mihinkään.
Lisäksi, kun kaikilla on jo omat porukat ja ryhmittymät, ei kävisi mielessäkään tulla mukaan. Tuntisin oloni ahdistuneeksi, en löytäisi puhuttavaa ja kokisin tunkeilevani.
En tunne oloani helpostikkaan mukavaksi, edes oman ikäisten seurassa. Se on vaikeaa ja surullista. On muutamia ystäviä koulun ulkopuolelta, mutta niitäkin tulee nähtyä harvoin ja harvemmin edes moni asia yhdistää. Mutta se on totta, kun näkee näitäkin ihmisiä se piristää huomattavasti.
Koen oloni viihtyneeksi vanhempien seurassa. Mutta sitten tullaan siihen ristiriitaan, että he ovat työssä käyviä ihmisiä, joilla on omat asunnot yksin tai kumppanin kanssa, koirat ja miltei lapsetkin. Heillä on omat ryhmät ja vaikka olisi älyllisellä tasolla kuinka samanvertainen, näkevät he silti minut pikkuisena. Ei sillä etteikö heidän kanssaan voisi olla ystävä. Maailman kuvat ja ymmärrys nykytilanteisiin nähden eivät vaan kohtaisi. Ja kokisin oloni hyvin ulkopuoliseksi ja todennäköisesti miettisin koko ajan sitä, että pitävätkö he minua ihan lapsena.
Sitten on vielä tämä luonne ja ajatukset. Kun nyt sattuukin olemaan tälläinen pikku filosofi. Ajatus prosessit aina käynnissä. Loogikko, joka pitää syvällisistä keskusteluista. Veikkaan, että jossain yliopistossa on tämän kaltaisia ihmisiä enemmän. Mutta vaikka en haluakkaan olla stereotyyppinen koen oloni luonteeni ja muiden asioiden takia hyvin miehekkääksi. Se vaikeuttaa tietyllä tapaa monien tyttöjen kanssa sosialisointia ja en ikinä uskalla mennä mukaan jätkien juttuihin vaikka kuulostavatkin mielenkiintoisilta. Mielummin olen sitten yksin kun seurassa jossa en pysty olemaan. Jos sinne asti pääsisi. Elää vaan niin omissa maailmoissa. Se on totta kun on ns. "harvinaisempi" yksilö on tosi vaikea löytää mitään paikkaa mihin sopeutua.
Ei sovi mihinkään. Omat ongelmat estävät positiivisen ulos annin. Miettii vaan taukoamatta omaa surkeuttaan. Haluisi olla onnellinen, mutta se on vaikeaa. Ajattelee menneisyyttään ihmissuhteissa. Ajattelee huonoja valintoja, sitä kuinka omat mielenterveys ongelmat ovat tuhonneet ihmissuhteita. Kuinka on vaan istunut kotona ahdistuneena. Sitten se, kun kerrankin luulet saavuttaneesi paremman tason. Löytänyt uutta väriä enemmän elämään ja uusia ihmisiä. Sitten jotain kamalaa tapahtuu ja kaikki on mennyttä. Jälleen jää yksin.
Välillä saavuttaa niin sekavan tason ajatuksissaan, että miettii mikä on totta ja mikä ei. Mikä on vähemmän ja mikä enemmän. Mitä voin tehdä? Miksi minä. Kaikki tuntuu ahdistavalta kiroukselta. Olen vuosia kokenut näitä ikäviä tunteita. Katkeroitunut, suru puserossa, ihmisten läsnä olo tuntuu myrkyltä. Kokee itsensä muukalaiseksi jonka tekisi mieli paeta.
Jatkuva paha olo vaikeuttaa jaksamista. Ei huvittaisi käydä koulussa, mutta on pakko. Haluisi olla tyytyväinen siitä mitä on ja olla onnellinen toisten puolesta, mutta se tuntuu mahdottomalta. Jos joku kertoo jotain mukavaa mitä hän on tehnyt ystäviensä kanssa tai saavuttanut. Tahtoisi hymyillä aitoa hymyä ja vastata jotain mukavaa. Sen sijaan katkerat ajatukset täyttävät pään. Hymyilee kyllä teennäisesti ja yrittää murtuvan äänen alta sanoa jotain ystävällistä. Todellisuudessa nielee kyyneliä ja miettii millaista tuo on. Se, että on kiinteitä läheisiä ihmissuhteita, se että menee niin hyvin eikä tarvitse miettiä tälläisiä kauheuksia.
Kun on tähän asti tekstiä päässyt on helppo kysyä: "Miksi olet niin tarkka siitä kenen kanssa olet jos koet yksinäisyyden masentavan?" Sepä se. Jos en olisi, en kokisi oloani ainakaan näin yksinäiseksi sekä ulkopuoliseksi. Totta kai jos on yksilö X ja samankaltaisia X yksilöitä on 1000 kappaletta tietyllä alueella on helpompi löytää seuraa, kun taas jos sattuu olemaan se yksilö Y joita onkin 10 samalla alueella. Toki tästäkin huolimatta mielenterveys hankaloittaa asioita.
Tämä on minusta vaan aihe josta pitää puhua. Ja ei ole paljon muuta missä antaa laajemalle yleisölle näkökulmia kun tämä blogi. On tärkeä kertoa mitä tuntee. Ehkä muutkin sitten oppivat ymmärtämään miksi olen usein pahalla tuulella, väsyneen ja kärttyisen oloinen. On vetäytynyt ja pessimistinen. Tiedän, että meitä on paljon. Ties monta yksinäistä erillaista ihmistä tälläkin planeetalla on. Sitten on vaikea löytää muita samanlaisia. Yksinäisyys ja mielenterveys ongelmat ovat saaneet oloni tuntumaan: Surulliseksi, ahdistuneeksi, katkeraksi, masentuneeksi. Ne ovat saaneet minut epävarmaksi ja pistävät yliajattelemaan. Tuntuu kuin olisi vankina jossain josta haluaa pois. Ehkä joku päivä vielä.
Haluan vain siltikin sanoa ettei kukaan meistä yksinäisistä, ja erillaisista ole yhtään sen huonompi. Meitä on moneksi, ei vaan ole helppo kohdata. Nämä ovat todellisia ongelmia, jossa on muustakin kyse kuin vaan omasta "viitsimisestä." Aina kannattaa avata kirjan kansi ennen kuin tuomitsee koko kirjaa.
- Kiitos lukemisesta.
- Wendy
