Novelli. "Myrkky."

Myrkky 

Istuin keittiössämme aamukahvilla. Kotona oli hiljaista. Äiti ja isäpuoleni olivat töissä. Siskopuoleni oli koulussa. Itse olin jälleen liian väsynyt mennäkseni kouluun. Olin ollut koko viikonlopun vanhan ystäväni kanssa, jonka seurassa en muuta tehnytkään kun juonut. Käytimme myös huumeita. Tyttöystäväni oli minulle vihainen. En ollut jaksanut kiinnittää häneen huomiota koko viikonlopun aikana. Naamani oli täynä sänkeä ja ylläni oli valkoinen hihaton paita, flanelliset pyjama housut ja harmaat villasukat. Nojasin käteeni ja katselin sakeaa ilmaa ja sen läpi menevää auringon paistetta. Kahvi maistui omituiselta ja rintaani puristi. Mietin taas kuinka koin epäonnistuneeni kouluni kanssa. En vain jaksanut mennä sinne. Istuin siellä aina jossain nurkassa tukka silmilläni ja kuulokkeet korvassa. Olin surkea ilmestys moisen hulinan keskellä. Kainaloistani valui hiki ja kurtistin kulmiani. 
Olin juuri nousemassa tuolilta kunnes kuulin vaanivaa naurua. Silmäni avautuivat raskaiden luomieni alta ja ihokarvani nousivat hitaasti pystyyn. Auringon säde katosi ja jähmetyin täysin. Ulkona tuuli ja kuulin pihan risujen iskeytyvän ikkunoita vasten. Mietin olenko tullut hulluksi.
 Katselin kalpeana portaikkoon. Sieltä nousi hahmo. Se oli hoikka ja häijyn näköinen. Sillä oli ilkeä, karvas, saatanallinen hymy. Se tuli lähemmäksi ja poltti piipusta savurinkuloita. Hahmo nosti silinteriään ja lausui, - Voi poika parka, poika parka. Niin haavoittuvainen ja surkea. Minä olen tullut pelastamaan sinut sinun omalta kurjuudeltasi. Minä olen Myrkky! Seivästän kaikki säälittävät piirteet ihmisestä kuin salametsästäjä harppuunallaan. Sinun on aika nousta ja minä autan sinua.. vaikka millä helvetin voimilla! Nielin vaivalloisesti ja ajattelin, että nyt olen jossain psykoosissa. - Mene pois, anelin tältä Myrkyltä. Myrkky pudisti päätään ja istahti viereeni ja sanoi, - Ihmeen hyvin sinä olet jaksanut kokea olosi säälittäväksi. Siellä äitisi tienaa ja siskopuolesi kukoistaa. Isäpuolesi ahnea ote kuristaa sinua. Isäsi piittaamattomuus nostaa kyyneleet silmiisi ja kaikki tämä kylmyys tappaa sinut. Katso siskopuoltasi kuinka hän kukoistaa ja sinä olet säälittävä ihmisrääpäle. Kuinka tyttöystäväsi leikkii hyväuskoisuudellasi ja käyttää sinua ovimattonaan. Kuinka hän on näiden piirejen prinsessa ja sinä olet narri. Yksinäinen säälittävä otus. Poika parka ilman päämäärää. Salaa pakoilet ja heilut huumehuurussa jonkun narkkarin asunolla. Sammut ja heräät aamulla oksennuksen ja viinan haju kauluksillasi. Koet kuinka sinulla ei ole arvoa ja haluat tappaa itsesi tai kenties muut, mutta et myönnä sitä! Kiemurtelin ja ihmettelin, - Mitä ihmettä sinä höpiset? Poistu kotoani, herätä minut tästä pahasta unesta. Myrkky vaan nauroi, - Mutta minä olen täällä auttamassa sinua. Hylkää nämä myrkylliset paikat ja ihmiset! Heille sinä olet vain tyhjä kuori ja he eivät piittaa sinusta. Minä olen totuuden saattaja ja kaukana hallusinaatioista. Muutenkin elät täällä äitisi nurkissa, kuin käärme vanhan ukon autotallissa ja epäisäntänä sinulla ei ole mitään maagisia voimia savustaa minua ulos täältä. 
Katselin sitten tätä ihme Myrkkyä. Sen keltaiset mollottavat silmät tiirailivat minua kuin nälkäinen ihmisusi raatoa. Sillä oli isot pupillit ja niin terävät hampaat, että se olisi varmasti saanut yhdellä haukkaisulla koko selkärankani poikki. Yritin ottaa koko tilanteesta tolkkua ja hätäisellä äänellä sanoin, - No auta minua sitten! Kerro mitä minun pitää tehdä. Oikeassa olet sanoissasi. En minä muuta olekkaan kuin hymyilevä kuori joka niin tyttöystäväänsä rakastaa ja palvoo äitiään. Yrittää lohdutella ja olla mieliksi ja lopulta päätyy suutelemaan puukon terävää reunaa ja anoo kunpa saisi moisen sisäänsä päättääkseen kurjan elämänsä. Kaaduin polvilleni lattiaa vasten ja tarrasin Myrkyn viitan reunuksesta. Silmistäni vuosivat kyyneleet ja samalla olin hämilläni miten polvistuinkaan moisen ruman ja häijyn olennon eteen. Myrkyn hymy nousi korviin asti ja hän ojenti pitkää hoikkaa kättään josta törröttivät mustat, terävät kynnet. Hän saneli – No otahan poika kulta kädestäni kiinni, vielä minä sinulle näytän totuuden. 
Ryhdyin penkomaan keittiön alakaappia. Vedin sieltä brandypullon. Meinasin ensin kaataa sitä lasiin mutta sitten manasin ja join suoraan pullosta. Voivottelin sydämmeni pohjasta. - Olet niin oikeassa, tiedän. Olen luuseri. Elämän iloni on valunut viemäristä alas viimeisenä lapsuuden päivänä, kuin veri uhrin kaulalta. Suurinta iloa saan, kun olen sekaisin aineista. Näytän kerrankin kierolle tyttöystävälleni, että minäkin olen ihminen. Hän on nokkava ja katsoo minua ylitseen. Miksi edes olen hänen kanssaan? Hänellä on sentään elämä. Menisi jonkun komean Romeon luo ja ja jättäisi minut rauhaan. Vihaan häntä. Hän vain saa minut muistamaan oma surkeuteni. Haluasin vain kuolla kun katson häntä! Otin toisen huikan ja itkeä paruin kuin lapsi. - Hyvä, hyvä poika rakas. Alat olla jyvällä totudeesta! Saneli Myrkky. Hän laski kätensä pojan olalle ja heristi nyrkkiä ja jatkoi, -Nimen omaan! Liian kauan tämä maailma on alistanut ja pilkannut sinua. Pellen maskin takaa sinä katsot tätä maailmaa ja yrität hymyillä. Miksi niellä se? Katso käsiäsi. Kohotin käskystä käsiäni eteeni ja katselin puukon syleilyä. Lukemattomia viiltojen jälkiä, kun olen kärsinyt yksinäisyydestä. Ovatko nämä ikävät tunteet minun syyni vai heijastuksia ulkomaailmasta? Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän!? Kaikki täällä on niin väärin. Tunsin sinä hetkenä pelkkää vihaa ja surua. 
Myrkky pullisteli silmiään ja silitteli mustaa partaansa. Hän totesi, – Kannattaisi kohdata asiat kasvotusten. Älä jää enään kuoren alle. Vastasin, - Olet oikeassa. Kaikki vain alistavat minua. Minulla ei ole täällä maailmassa mitään omaa ja olen surkea. Mielistelen vain kaikkia ja jos lyön miekkaa kilpeä vasten saan hävetä ja itkeä. Vielä minä kostan! 
Loistavaa. Minun elämän tehtäviini kuuluu sisäisen agression vapauttaminen! Myrkky huudahti. Hän jatkoi, - Kohtaa kaikki asiat jotka ovat sinua näinä vuosina kalvanneet. 
Olin ihan sekaisin. Hikoilin ja tunsin vapautumista. Tuntui kuin jotkin kahleet olisivat vihdoin päästäneet minut otteestaan. Hymyilin kierosti ja ajattelin kostoa. Ihmettelin miten olin vielä tässä. Ajattelin kaikkea joka on kuivattanut ilon pisarat sielustani. Myrkky ylpeili, - Katsos, minä olen kaikki tietävä totuuden saattaja. Taivaan puolelta pitävät minua pahana, koska haluan koston oikeuden. Ovat sitä mieltä, että on alistuttava. He juurikin siellä katsovat jumalaisia ylös. Niitä ihania, hempeitä, kauniita, ystävällisiä, lellittyjä, rakastettuja posliini kasvoisia parkoja. Tahtovat, että koko universumi polvistuu heidän eteensä. Mutta entä me? Me rumemmat tai poljetut. Narkkarit tai alkoholistit, väärin ymmäretyt, syrjetyt ja yksinäiset. Roskiinko meidät pitäisi työntää? Ei! Aina meitä syytetään omasta pahasta olosta. Mutta kaikki ei todellakaan ole niin yksinkertaista. Nyt minä annan sinulle poika rakas sellaisen voiman, että saat valtikkasi vielä takaisin. 
Se hetki oli puhdasta hulluutta, ajattelin. Kirosimme yhdessä maailmaa, psykopaatin turhautuneella katseella. Sydämmeni hakkasi niin kovaa, että melkein räjähdin. Haroin tummaa, kiharaa, pitkää hiuspehkoani taakse päin ja tartuin Myrkkyä sen kylmistä laihoista käsistä. - Mi-mikä se sitten on jolla saan valtani takaisin? Kerro Myrkky rakas, kerro! Myrkky katsoi minua jopa hieman lempeällä katseella ja sulki silmänsä. Hän avasi suunsa ja veti pihdit silinterinsä alta. Ehdin jopa kiintyä tuohon rumaan hahmoon ja sisäisesti toivoin ettei se satuttaisi itseään. Siinä hän nuokkui pihdit kädessään suu auki. Olin ehkä hieman peloissani. Hän avasi pihdit, tarrasi niillä yhdestä hampaastaan kiinni joka komeili vajaassa hammasrivistössä. Sen pitkät, terävät, kellertävät hampaat porautuivat mieleeni ikuisesti. Niin myrkky aloitti kiroilemisen ja huutamisen ja kiersi hammastaan irti ja kiskoi hullun lailla. Suuni ammotti järkytyksestä ja mietin mitä hän oikein tekee. Sitten hän repi hampaan irti ja lattialle, äitini keittiön lattaille valahti suuri verilammikko. Silinterin alta kolahti lattiaa vasten myös vanha, ei niin houkuttelevan näköinen, jopa homeisen oloinen malja. Mutta Myrkky oli kadonnut. 
Rupesin huutamaan, - Hei! Hei, mihin sinä menit? Et sinä nyt voi jäättä minua. Mitä teen? Ei kuulunut ääntäkään. Lattialla oli vain verta, terävä hammas ja malja. Mietin, että mitä ihmettä tämä tarkoittaa. Tuijotin kiihkoisessa mielen tilassa lattiaa ja hermoilin. Yhtäkkiä veri alkoi liikkua. Se löysi tiensä maljaan ja myös hammas hivuttautui sinne hitaasti mukaan. Lasi näytti niin inhottavalta ja ällöttävältä. Toivoin vain ettei minun tarvitsisi juoda siitä. Sitten avonaisesta ikkunasta pöllähti kirjekuori. Avasin kuoren ja siinä oli poltetulla paperilla. Vanhalla fontilla ”Juo se.” Huokaisin inhosta, mutta minun oli pakko toimia. Pelkäsin, että sapelin teräväinen hammas puhkaisisi koko suolistoni. Mutta loppuen lopuksi en voinut muutakaan. Join siis paksun, kylmän, limaisen veren ja hampaan kurkustani alas. Mahassani alkoi kiertää suunnattomasti. Silmäni pyörivät kuin arpakuutio ja aloin kasvaa. Maljakin alkoi muokkautua ja pian se olikin kädessäni valtikkana. Pääni kolahti kattoa vasten ja huomasin olevani pitkä. Suurin harppauksi astelin eteiseen ja katsoin peilistä. Ei voi olla, ajattelin. Olin oma versioni Myrkystä. Mieleeni juolahti, sillä sekunnilla se mitä Myrkky oli sanonut myrkyllisyyden hylkäämisestä. Olin aivan hukassa. Samalla tunsin itseäni majesteettiseksi ja vihaiseksi. Näytin nyt juuri siltä, että sormia napsauttamalla voisin kirota kaikki suoraan helvettiin. 
Pian kuulin avaimen leikkivän lukon kanssa. Hätäännyin ja tajusin, että tässä minä seison jonain saatanan olentona ja koko perhe syöksyy kohta ovesta sisään. Sitten mieleeni juolahtikin taas keskustelut Myrkyn kanssa. En paennutkaan niin kuin olisin aikaisemmin tehnyt. Jäin siihen seisomaan valtikka kourassa ja silinteri päässä. Ei kauaakaan, kun äitini ja muut tulivat ovesta. Sitten siskopuoleni kiljui kuin elävältä keitettävä ja kaikki rupesivat huutamaan. - Mikä tuo on?! Isäpuoleni hätäili. Onko tämä niitä sen kurjan poikasi jekkuja? Se jäppi on jo 19 vuotta, saisit heittää mokoman ulos talosta! Kuultuani tuon, kiehuin. Tunsin aina kuin he olisivat liittoutuneet minua vastaan. Ehkä olin oikeassa. Heidän silmissään olin vain surkea friikki ja nyt he todistavat sitä tässä. Äiti ja siskopuoli nyökkäilivät. Siskopuoli ränkytti oven kahvaa ja itki – Ovi ei aukea isi! Me kuolemme. Vihaan vaimosi poikaa. Narkkari! Varmaan huumasi meidät ja tämä on jotain harhaa! 
Sain tarpeekseni. Ei kauaa kunnes postiluukusta tuli taas kirje. Tarrasin siitä ja avasin sen heti. Tällä kertaa siinä luki jotain kohtalokasta. ”Murha tai ikuinen tuska.” Tämä siis tarkoitti, että minun oli tapettava heidät. Tämä on nyt joku loppu. Kaiken loppu. Käy juuri niin, kuin monissa surullisissa tarinoissa. Ongelma kitkee kaiken pois tieltään ja lopulta myös itsensä. Vedin puukon taskustani, lähestyin langan laihan olemukseni kanssa heitä. Peitin silmäni ja annoin kehoni hoitaa loput. Oven ulkopuolelta kuului kamala kirku ja huuto. Pian kaikki kolme makasivat siinä. Makasivat veressä ja olivat kompastuneet rakkauteensa toisiaan kohtaan. En halunnut katsoa enään. Raahasin ruumiit kylpyhuoneeseen ja poistuin ovesta. 
Juoksin parkkipaikalle ja varastin isäpuoleni auton. Hengitin ahdistuneen kuin synnyttävä nainen. Katsoi omia rumia mulkosilmiäni auton peilistä ja itkin. Kohtalo oli minulle ruma. Tiesin jonain päivänä kaiken muuttuvan hulluksi ja kuolevani. Mutta siinä visiossa olivat kovat huumeet ja itsemurha. Ei joku yliluonnollinen olento.  Ajoin paniikissa liikenteessä ja ohittelin autoja. Auto tuntui kuin lasten leikki autolta ison, yliluonnollisen kokoni varjossa. Seuraava paikka oli tyttöystäväni koti. Ajoin melkein yli nopeutta ja parkkeerasin auton millisekunnissa paikalleen. Ei mikään yllätys, että siinä se naikkoseni komeili ison huvilansa terassilla, miljonääri isänsä rahoittamalla tontilla. Hänellä oli yllään korkokengät ja mekko. Siinä hän flirttaili jollekkin tuntemattomalle miehelle. Kihisin vihasta kun kyyläilin hänen vastenmielistä toimintaansa auton ikkunan takaa. Pian ikkunan raoasta taas tuli kirjekuori. Yllätyksenä ei tullut, että siinäkin anottiin murhaa. Otin jo suuren, ruosteisen, sahalaitaisen puukkoni taskusta. Astuin autosta alas ja kaksikko sulki heti suunsa. Ärsyttävällä, kimeällä äänellään tuo akka nyt kirkui. Mies syleili tyttöystävääni ja lupaili, - Älä hätäänny kulta, minä hoidan tämän. Turha toivo. Turha, ajattelin. Sohin matomasilla käsilläni puukon kanssa. Ei kauaa kun se katkoikin tyttö rukan ohuen kaulan poikki. Tuntematon mies hätääntyi ja meni paniikkiin. Hän juoksi talon sisälle ja soitti hätänumeroon. Poliisit olivat siis tulossa. Kaiken loppu oli siis tullut. Nyt tiesin ja tunsin sen. Kaikki lähti tästä mysteerisestä Myrkystä. Kohta olin toteuttanut hänen tahtonsa. Tappanut kaiken myrkyllisen. Ehkä joudun tästä helvettiin, mutta uskon viihtyväni siellä hyvin. 
Tuntematon mies katseli yläkerran ikkunasta varovaisella katseella. Pian poliisit saapuivatkin pihaan. Aloin nauramaan. Hymyilin jälleen kierosti. Tuulen mukana lenti taas kirjekuori, mutta en avannutkaan sitä. Siinä puukko kädessä huojuin. Pian kohotin kättäni. Poliisit huusivat, - Seis! Pudota aseesi ja ota maski pois kasvoiltasi. Hymyilin heille vain iloisesti ja viilsin oman kurkkuni auki. Siinä samalla hetkellä lyyhistyin maahan. Kutistuin taas itsekseni ja minua peitti vaan samanlainen tumma asu ja viitta kuin Myrkkyllä. Poliisit tulivat lähemmäksi ja asia aijottiin tosiaan selvittää. Helppo minut oli ainakin tunnistaa, kun olin oma itseni. Ei piankaan kuin tämän mädän kylän lehden etusivuilla komeili koko asiasta juttu. Se oli niin absurdi, että siitä puhuttiin jopa toisella puolella planeettaa. Nuori haavoittuvainen mies, sekosi ja murhasi koko perheensä ja rakastettunsa. Elämä ei ollut häntä kohtaan lempeä. Mutta hän oli vain yksi niistä , joilla oli samanlainen kohtalo. Myrkky jatkoi edelleen tehtäväänsä. Jonain päivänä toivon mukaan kurjistuneetkin juhlivat ja maailmassa vallitsee tunteiden tasa-arvo.

Kiitos lukemisesta! - Wendy

Ensimmäinen novelli

Juu eli eka oma novelli ulkona. Palautetta arvostan! 

Kiitos! - Wendy. 

Kohtalon perjantai

Oli perjantai ilta. Olin aina perjantaisin aivan poikki opinnoistani. Minulla oli valtavat pinot kirjoja luettavana ja olin herännyt joka aamu kuudelta. Käyn myös välillä keskustan kahvilassa tekemässä iltavuoroja jotta minulle ei tulisi liikaa velkaa. Päätäni särki ja oloni oli apaattinen. Sisäisesti tahtoisin tehdä vaikka mitä mukavaa, kun on viikonloppukin taas. Kirjojakin pitäisi lukea. Mutta ei jaksa. Makasin sohvalla ja selasin tv-kanavia. Telkkarista ei tullut taaskaan mitään katsomisen arvoista. Huokaisin. Sitten miesystäväni Michael saapui kotiin. Hän oli iloinen kuten aina. Hän tuli töistä hymy kasvoilla. Hän istahti viereeni, halasi minua ja kysyi: ”Noh mitäs Violet kullan päivään kuuluu, oliko mukavaa opistolla tänään?” Vastasin hymäillen: ”Noh jaa. Sitä samaa mitä aina. Väsyttää.” Michaelin hymy laantui hiukan ja hän silitti minua otsalta ja katsoi hieman säälivällä ilmeellä. Hän tallusti keittiöön ja aloitti ruoan laiton. Ajattelin: ”Voi tuota Michaelia. Aina niin iloinen ja täynä virtaa. Näytän varmaan masentuneelta kasvilta hänen silmissään kun en saa mitään edes nykyisin aikaiseksi.”

Sammutin telkkarin, mutta jäin makaamaan sohvalle. Ulkona paistoi aurinko ja se pisti sälekaihtimien välistä silmiini. Irvistin ja laitoin käteni silmieni päälle jottei se häikäisisi. Siinä minä makasin silmät kiinni, vailla päämäärää, miettien elämäni tarkoitusta. Michael kolisteli keittiössä ja sanoi: ”Menen muuten Peterin ja Danin kanssa tänään mökkeilemään. Muutamat kaljat aijomme juoda ja jos sitä vaikka hippeilisikin vähän.” ”Jaa.” ,vastasin. Jatkoin: ”Kauan aiot olla siellä?” Michael sanoi koko viikonlopun. Nousin sohvalta hitaasti. Kärsin kivuista ja sen vuoksi jouduin välillä liikkumaan hieman varoen. Menin laahustaen vessaan. Vessassa katsoin peiliin ja huomasin kuinka väsyneeltä näytin. Mustat silmän aluset, takkuinen tukka. Harmaa, melankolinen ilme. Minua paleli ja ylläni oli vanha harmaa villatakki. Aamulla laitetut eyelinerit olivat hiukan levähtäneet ja huulipunani oli kulunut. Tunsin oloni masentuneeksi. Päivän lääkkeetkin oli otettu jo. Silti tuntuu ettei mikään auta. Menin takaisin olohuoneeseen ja odotin vain ajankulua.

Kello alkoi lyödä jo yhdeksää. Michael lähti ja mietin itse mitäköhän sitä nyt puuhaisi. 

Availin keittiön kaappeja, jos sieltä löytyisi vaikka joku karkki pussi tai jotain syötävää, että hieman piristyisi. Ala kaapeista ei löytynyt. Otin jakkaran, nousin sille seisomaan ja rupesin kaivamaan yläkaappeja. Sieltä löytyi punaviini pullo. Hihkaisin ja hymyilin voiton himoisesti. Otin viinilasin, kaadoin sen täyteen ja istahdin. Mietin. Olin ollut Michaelin kanssa jo viisi vuotta yhdessä. Sisäinen tahtoni on voimakas ja kun alotimme seurustelun, epäilin pääsisinkö edes näin pitkälle. Parisuhteessa on se oma tukahduttava voimansa. Se jollain tasolla riistää ihmisen vapautta. Suurin pelkoni oli silloin, että minusta tulee joku pullaa leipova kotimuori. Katsoin itseäni levyhyllyn kiiltävästä lasista. Näytän säälittävältä. Kulahtanut olemus. Rikkinäinen villatakki ja kuluneet tohvelit. Michael on normaaliin tapaan jossain ystäviensä kanssa. Minä tässä istun kotona, yksin. Kaikki kaveri suhteeni olivat kuolleet ja elämästäni puuttui jännitys täysin. Michael oli kaikki mitä minulla oli, huonosti menevien opintojeni rinnalla. Tunsin tästä surua ja katkeruutta. Ei sillä, että Michaelissa olisi mitään vikaa. Olihan hän aivan ihana, ja varsinkin kun aloimme seurustelemaan olin täysin rakastunut häneen. Mutta nyt tuntuu siltä, että olin jollain tapaa tämän kaiken pysähtyneisyyden vanki. Toivo ja jännitys elämästä oli kuollut. Miksi minulla on näin surkea kohtalo? Silmästäni valui kyynel. Join viinit nopeasti lasista ja kaadoin lisää. Jatkoin pohtimista ja ajattelin, että oliko tämä kaikki tässä. Miksi elämä antaa mieheni ja kaikkien muiden nauttia siitä. Miksi muilla on ystäviä ja he elävät unelmaansa ja minä makaan täällä masennuksen vallassa. Kaikki toivoni on lääkkeet. En ole missään hyvä tai menestynyt. En ole edes niin kaunis enään. Soitto taitoni ovat ruostuneet, olen lihonut, minulla ei ole ystäviä, en menesty opiskelussa. Olen vain väsynyt ja turhautunut. En jaksaisi elää täällä samassa kaupungissakaan enään. Vihaan tätä paikkaa. Näitä ihmisiä jotka tuijottavat käärmeen katseella ja eivät nää minussa mitään hyvää.

He vihaavat sellaisia jotka ovat eri mieltä asioista. Ja nämä samat kadut, samat paikat. Parisuhteestanikin on kadonnut kaikki säihke täysin, kun muutimme yhteen. Arvasin, että se oli huono idea. Voi minua... Mitä minä nyt teen?

'

Viinipullo alkoi lähestyä loppuaan. Röhnötin pöytää vasten ja katselin sen lävitse. Oloni oli jo hyvin humaltunut. Kehossani tuntui jäätävä vilu ja olin hiukan hermostunut. Nousin nopeasti ylös. Huusin ja heitin yhden koulukirjoistani ja kuvan minusta ja Michaelista päin seinää. Itku ja ahdistus valtasivat minut täysin. Käperryin maahan yhteen kasaan ja tärisin. Kyyneleistäni muodostui pian pieni lammikko kasvojeni alle lattiaa vasten. ”Pakko.. pakko tehdä jo-jotain..” Sanoin itselleni särkyvällä äänellä. Ähkäisin ja nousin lattialta. Kaivoin äkkiä kännykkäni laukustani ja selasin yhteystietojani. ”Ei.. ei, ei... Hmmm. Ahaa!” Siinä se oli. Vanhan lukiolais aikasen nettiystäväni puhelinnumero. Eric asusti britanniassa. Laitoin oiko päätä oikein ystävällisen oloista viestiä hänelle. Tervehdin ja kysyin häneltä miten menee. Meni minuutti ja Eric alkoi kirjoittaa. Sydämmeni hakkasi ja kävin ylikierroksilla. Eric ilmaisi olevansa tylsistynyt ja mietti mitä tekisi. Sitten hän vuorostaan kysyi minulta, että miten menee. Hymyilin itsevarmasti peiliin ja lähetin ääniviestin. Siitä tuli pitkä.

Kerroin turhautumisestani, siitä miten elämäni on tyhjää ja oikeastaan kaikesta. Mutta sitten seurasi kohtalokas kysymys. ”Saisinko tulla luoksesi britanniaan?” Eric alkoi heti kirjoittaa ja kysyi olenko vakavissani. Sanoin kyllä. Ihme ja kumma hän suostui ja piti ideaa mukavana.

Oli siis aika poistua. Salamyhkäisesti kadota. En ollut ikinä ollut näin hermostunut. Rakastin Michaelia, mutta päätin etten aijo enään koskaan seurustella. Olin vain sydämmen särkijä. Nyt on minun vuoroni loistaa. Rupesin heti tuumasta toimeen. Varasin seuraavan lentolipun. Katsoin vaatteet ja laukkuni valmiiksi. Kaikki tavarat, ja passin. Koulusta eroamisen ja ynnä muun aijoin hoitaa sähköisesti. Pesin itkemisen kuumottamat punaiset kasvoni, vaihdoin vanhat rätit yltäni uusiin. Laitoin itseni tip top kuntoon päästä varpaisiin. Otin taiteilijavälineistäni tärkeimmät ja pakkasin ne. Otin toki myös muutaman vaatekappaleen ja kitarani. Puin jo korko kengät, takin ja katselin itseäni hetken peilistä. Kieltämättä en ollut pitkään aikaan näyttänyt näin siistiltä. Oloni oli vallankumouksellinen ja mietin hetken olenko tosiaan näin rohkea vai vain sekaisin. Sitten huokaisin ja avasin makuhuoneen oven. Raotin sen hitaasti auki. Seinällä oli kuva minusta ja Michaelista. Verhojen läpi tuli punertava lämmin valo ja petivaatteet olivat jääneet niille sijoilleen siitä, kun nukuimme viime yönä vierekkäin. En voinut kieltää etteikö tämä sattuisi. Tiedostan myös olevani julma. Michael varmasti hätääntyy suunnattomasti, kun hän saapuu sunnuntaina kotiin ja huomaa minun kadonneen. Eikä saa mitään yhteyttä. Ei saa kiinni minua puhelimella, ei löydä minua koko kaupungista eikä edes maasta. Menin Michaelin puolelle sänkyä ja istahdin alas. Otin käteeni valokuvan meistä joka oli hänen yöpöydällään. Hymyilin hiukan ja silmistäni tipahti kyynel. Painoin huuleni kuvan lasia vasten ja kuiskasin hiljaa ”Hyvästi rakkaani. Hyvästi. Toivottavasti löydät jonkun joka on sinun arvoisesi.” Lasiin jäi punaisen huulipunan synnytämä jälki. Sitten ponnahdin ylös ja astelin agressiivisin askelin ulos makuuhuoneen ovesta. En katsonut enää taakseni ja suljin oven omalta kohdaltani ikuisesti.

Astuin ulko ovesta ja naapurini tuijotti pitkään. Hän ei varmaan meinannut tunnistaa minua, kun olin pitkästä aikaan näin tälläytynyt. Menin yöllisellä bussilla lähimmälle lentokentälle. Kävelin rullalaukkuni ja kitarani kanssa bussin taka osaan ikkunapaikalle. Ilmaan jäi haikailevan parfyymin tuoksu. Ulkona satoi ja katselin näitä maisemia viimeisen kerran. Puhelimeni piipahti. Se oli Eric. Hän kertoi, että oli jo heti kertonut kaikille tutuillee tulostani. Hän myös ilmaisi ettei malttanut odottaa ja hän lisäsi vielä, että kyllä me saamme minulle asunto asiat ja kaikki muutkin kuntoon.

En ollut varmaan ikinä ollut näin impulsiivinen. Tai no olin varsinkin nuorempana. Silloin tuli päätettyä myös vaikka mitä. Mutta nyt. Ajatella. Aamulla vielä nousin sängystä aivan normaalisti. Michael oli vierelläni ja kaikki oli niinkuin ennenkin. Nyt minä sitten istun tässä. Bussin kyydissä kohti lentokenttää. Vatsassani kiersi ja olin jännittynyt. Odotin innolla mitä tuleva tuo. Toisaalta tunsin samalla myös pientä syyllisyyden tunnetta tästä. Kävi Michaelia sääliksi. Toisaalta hän oli saanut elää täyttä elämää tähän päivään asti. Hän on elänyt onnellisesti ja olikin juuri tyytyväinen. Minä taas en. Olin jo täysin turhautunut siihen, että koti oli linnani ja elämässä ei ollut sisältöä. Kaikki ne kerrat, kun hän lähti johonkin ja minä jäin istumaan kotiin. Mutta ei enään! Se on ohi nyt. Tämä on lopullinen, ikuinen päätös. Suljin silmäni ja kuuntelin sateen ropinaa.

Matka kului mutkittomasti. Kaikki sujui loistavasti koti ovelta asti, britannian lentokentälle. Kun kone laskeutui hihkaisin onnesta. Toisaalta minua jännitti suunnattomasti. Astuin ulos koneesta ja jäin katselemaan ympärilleni. ”Hmm.. Missäköhän Eric lienee.” Mutisin ja jäin kaivamaan puhelinta joka sisälsi nyt prepaid liittymän. Sitten käänsin päätä ja siristin silmiäni. Kauempanan oli pitkä, tumma tukkainen mies. Hänellä oli silinteri, tummaa meikkiä, tyylikkäät viikset ja parta sekä yllään tumman punainen sametti takki. Se on hän. Juosta tepastelin oikopäätä korkokengät jalassa ja huusin jo Ericille. Hän hymyili karismaattisesti ja laittoi pienen kurkkupastilli askin povitaskuunsa. Hän ilmaisi, että oli onnellinen nähdessään minut ensimmäistä kertaa oikeasti. Ilmaisin toki kiitollisuuden moisesta vieraanvaraisuudesta. Käännyimme ja astelimme yhdessä lentokentältä pois. Kenttä jäi elämään omaa elämäänsä, enkä menisi sieltä enään koskaan koti maahani. Auto matkalla minä ja Eric juttelimme valtavasti. Hän auttoi minua tavaroiden kantamisessa. Hän sanoikin, että heitetään kamat vaan hänen asunnolleen ja mennään sitten johonkin baariin tapaamaan hänen ystäviään. Olin innoissani. Aika oli kulunut kuin siivilä. Koko kehoni varmaan ihmetteli kaiken apaattisen masennuksen tunteen katoamista. Se oli jännin viikonloppu ikinä ja kaikki oli vasta alussa. Launtai ilta oli oikein mukava. Ericillä oli kaunis asunto. Joimme teetä ja minä istuin hänen koneellaan hoitelemassa asioita ja laittelemassa sähköposteja. Iltaaurinko oli kaunis, linnut lauloivat. Pihalta kuului liikenteen ääni ja katselin parvekkeelta upeaa maisemaa. Tämä kaikki oli kuin sadusta. Tunsin oloni maagiseksi. Olin toki äärettömän väsynyt. Ei mennyt kauaa, kun väsähdin sohvaa vasten.

Sunnuntai sarasti. Avasin silmäni varovasti ja muistin, että ai niin tosiaan. Olen Englannissa. Ericin luona. Hän soitti nätisti selloa ja toivotti onnellisesti huomenta. Joimme kahvia ja mietimme mitenköhän kaikki sujuu. 

Kotona ei ollut ketään. Kaikki tavarat olivat jääneet niille sijoilleen. Sama vanha naapurin mummo haravoi pihaa ja Michael ajeli autollaan parkkipaikalle. Hän otti tavaransa takakontista ja vihelteli rennosti. Michael tervehti mummoa ja mummo vain tiiraili häntä epäilyttävästi silmälasiensa takaa. Hän asteli portaat toiseen kerrokseen ja avasi oven. Hän huudahti ”Kulta olen kotona!” Ilmassa leijui pölymäinen hiljaisuus. Michael ihmetteli, että mikä täällä oikein haisee. Hän laski tavarat eteisen lattialle ja riisui ulkovaatteensa. Hän käveli hiljaa keittiötä kohti. ”Haloo rakas, oletko sinä täällä?” Ei kuulunut ääntäkään. Hän nyrpisti nenäänsä ja huomasi kylmän haisevan ruoan, jossa lenteli kärpäsiä. Ikkuna oli myös jäänyt raolleen ja asunnossa lenteli muutama perhonen oli myös viileää. Michael ihmetteli, että mistä ihmeestä oli oikein kyse. Sitten hän huomasi tyhjän viinipullon ja nopeasti katse johti nurkkaan, jossa makasi Violetin yksi oppikirja ja kuva heistä joka oli rikki. Michael laittoi kätensä suunsa eteen ja tunsi piston sydämmessään. Hän laski nopeasti kuvan pöydälle ja ryntäsi makuuhuoneeseen. Violetin kitara oli kadonnut. Sängyssä ei oltu nukuttu. Sitten hän tarkensi katsettaan ja huomasi tahran valokuvassa, omalla yö pöydällään. Hän istui samalle kohdalle, jossa hänen puolisonsa oli istunut. Hän otti kuvan käteensä ja huomasi siinä huulten jäljet. Ei aikaakaan, kun hän purskahti itkuun. Tuskan kyyneleet peittivät valokuvan ja ujuttautuivat valokuvan kehyksen lasin raoista niin, että koko kuva meni pilalle. ”Hän on hylännyt minut. Hylännyt minut lopullisesti!” parkui Michael. ”Hän aina puhui jostain vapautumisesta, mutta en minä arvannut hänen tarkoittavan tälläistä!” ajatteli Michael. Tämän hetken Michael tunsi tuskan. Hän tunsi tyhjyyden sydämmessään. Itkun, surun, vihan, ja masennuksen. Kaikki nämä tunteet joita hänen rakkaansa oli vuosia kokenut. Nyt ne olivat osa hänen sieluaan. Hän havahtui hetkeksi. Hän puristi peittoa sylissään, jossa oli yhä entinen naisellisen kukkainen parfyymin tuoksu. ”Olen pahoillani rakkaani. En ikinä arvnnut, että olit näin toivoton.” Hän jatkoi, ”Kokea nyt tämä tuska. Miten sinä jaksoit?” Michael toivoi kaikkea hyvää kovaa kokeneelle rakkaalleen. Kumpikin olivat aidosti rakastuneita. Kumpikin heistä oli kokenut nyt samat tunteet. Niin he jatkoivat elämäänsä, haudaten ajatukset toisistaan.