Myrkky
Istuin keittiössämme aamukahvilla. Kotona oli hiljaista. Äiti ja isäpuoleni olivat töissä. Siskopuoleni oli koulussa. Itse olin jälleen liian väsynyt mennäkseni kouluun. Olin ollut koko viikonlopun vanhan ystäväni kanssa, jonka seurassa en muuta tehnytkään kun juonut. Käytimme myös huumeita. Tyttöystäväni oli minulle vihainen. En ollut jaksanut kiinnittää häneen huomiota koko viikonlopun aikana. Naamani oli täynä sänkeä ja ylläni oli valkoinen hihaton paita, flanelliset pyjama housut ja harmaat villasukat. Nojasin käteeni ja katselin sakeaa ilmaa ja sen läpi menevää auringon paistetta. Kahvi maistui omituiselta ja rintaani puristi. Mietin taas kuinka koin epäonnistuneeni kouluni kanssa. En vain jaksanut mennä sinne. Istuin siellä aina jossain nurkassa tukka silmilläni ja kuulokkeet korvassa. Olin surkea ilmestys moisen hulinan keskellä. Kainaloistani valui hiki ja kurtistin kulmiani.
Olin juuri nousemassa tuolilta kunnes kuulin vaanivaa naurua. Silmäni avautuivat raskaiden luomieni alta ja ihokarvani nousivat hitaasti pystyyn. Auringon säde katosi ja jähmetyin täysin. Ulkona tuuli ja kuulin pihan risujen iskeytyvän ikkunoita vasten. Mietin olenko tullut hulluksi.
Katselin kalpeana portaikkoon. Sieltä nousi hahmo. Se oli hoikka ja häijyn näköinen. Sillä oli ilkeä, karvas, saatanallinen hymy. Se tuli lähemmäksi ja poltti piipusta savurinkuloita. Hahmo nosti silinteriään ja lausui, - Voi poika parka, poika parka. Niin haavoittuvainen ja surkea. Minä olen tullut pelastamaan sinut sinun omalta kurjuudeltasi. Minä olen Myrkky! Seivästän kaikki säälittävät piirteet ihmisestä kuin salametsästäjä harppuunallaan. Sinun on aika nousta ja minä autan sinua.. vaikka millä helvetin voimilla! Nielin vaivalloisesti ja ajattelin, että nyt olen jossain psykoosissa. - Mene pois, anelin tältä Myrkyltä. Myrkky pudisti päätään ja istahti viereeni ja sanoi, - Ihmeen hyvin sinä olet jaksanut kokea olosi säälittäväksi. Siellä äitisi tienaa ja siskopuolesi kukoistaa. Isäpuolesi ahnea ote kuristaa sinua. Isäsi piittaamattomuus nostaa kyyneleet silmiisi ja kaikki tämä kylmyys tappaa sinut. Katso siskopuoltasi kuinka hän kukoistaa ja sinä olet säälittävä ihmisrääpäle. Kuinka tyttöystäväsi leikkii hyväuskoisuudellasi ja käyttää sinua ovimattonaan. Kuinka hän on näiden piirejen prinsessa ja sinä olet narri. Yksinäinen säälittävä otus. Poika parka ilman päämäärää. Salaa pakoilet ja heilut huumehuurussa jonkun narkkarin asunolla. Sammut ja heräät aamulla oksennuksen ja viinan haju kauluksillasi. Koet kuinka sinulla ei ole arvoa ja haluat tappaa itsesi tai kenties muut, mutta et myönnä sitä! Kiemurtelin ja ihmettelin, - Mitä ihmettä sinä höpiset? Poistu kotoani, herätä minut tästä pahasta unesta. Myrkky vaan nauroi, - Mutta minä olen täällä auttamassa sinua. Hylkää nämä myrkylliset paikat ja ihmiset! Heille sinä olet vain tyhjä kuori ja he eivät piittaa sinusta. Minä olen totuuden saattaja ja kaukana hallusinaatioista. Muutenkin elät täällä äitisi nurkissa, kuin käärme vanhan ukon autotallissa ja epäisäntänä sinulla ei ole mitään maagisia voimia savustaa minua ulos täältä.
Katselin sitten tätä ihme Myrkkyä. Sen keltaiset mollottavat silmät tiirailivat minua kuin nälkäinen ihmisusi raatoa. Sillä oli isot pupillit ja niin terävät hampaat, että se olisi varmasti saanut yhdellä haukkaisulla koko selkärankani poikki. Yritin ottaa koko tilanteesta tolkkua ja hätäisellä äänellä sanoin, - No auta minua sitten! Kerro mitä minun pitää tehdä. Oikeassa olet sanoissasi. En minä muuta olekkaan kuin hymyilevä kuori joka niin tyttöystäväänsä rakastaa ja palvoo äitiään. Yrittää lohdutella ja olla mieliksi ja lopulta päätyy suutelemaan puukon terävää reunaa ja anoo kunpa saisi moisen sisäänsä päättääkseen kurjan elämänsä. Kaaduin polvilleni lattiaa vasten ja tarrasin Myrkyn viitan reunuksesta. Silmistäni vuosivat kyyneleet ja samalla olin hämilläni miten polvistuinkaan moisen ruman ja häijyn olennon eteen. Myrkyn hymy nousi korviin asti ja hän ojenti pitkää hoikkaa kättään josta törröttivät mustat, terävät kynnet. Hän saneli – No otahan poika kulta kädestäni kiinni, vielä minä sinulle näytän totuuden.
Ryhdyin penkomaan keittiön alakaappia. Vedin sieltä brandypullon. Meinasin ensin kaataa sitä lasiin mutta sitten manasin ja join suoraan pullosta. Voivottelin sydämmeni pohjasta. - Olet niin oikeassa, tiedän. Olen luuseri. Elämän iloni on valunut viemäristä alas viimeisenä lapsuuden päivänä, kuin veri uhrin kaulalta. Suurinta iloa saan, kun olen sekaisin aineista. Näytän kerrankin kierolle tyttöystävälleni, että minäkin olen ihminen. Hän on nokkava ja katsoo minua ylitseen. Miksi edes olen hänen kanssaan? Hänellä on sentään elämä. Menisi jonkun komean Romeon luo ja ja jättäisi minut rauhaan. Vihaan häntä. Hän vain saa minut muistamaan oma surkeuteni. Haluasin vain kuolla kun katson häntä! Otin toisen huikan ja itkeä paruin kuin lapsi. - Hyvä, hyvä poika rakas. Alat olla jyvällä totudeesta! Saneli Myrkky. Hän laski kätensä pojan olalle ja heristi nyrkkiä ja jatkoi, -Nimen omaan! Liian kauan tämä maailma on alistanut ja pilkannut sinua. Pellen maskin takaa sinä katsot tätä maailmaa ja yrität hymyillä. Miksi niellä se? Katso käsiäsi. Kohotin käskystä käsiäni eteeni ja katselin puukon syleilyä. Lukemattomia viiltojen jälkiä, kun olen kärsinyt yksinäisyydestä. Ovatko nämä ikävät tunteet minun syyni vai heijastuksia ulkomaailmasta? Mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän!? Kaikki täällä on niin väärin. Tunsin sinä hetkenä pelkkää vihaa ja surua.
Myrkky pullisteli silmiään ja silitteli mustaa partaansa. Hän totesi, – Kannattaisi kohdata asiat kasvotusten. Älä jää enään kuoren alle. Vastasin, - Olet oikeassa. Kaikki vain alistavat minua. Minulla ei ole täällä maailmassa mitään omaa ja olen surkea. Mielistelen vain kaikkia ja jos lyön miekkaa kilpeä vasten saan hävetä ja itkeä. Vielä minä kostan!
Loistavaa. Minun elämän tehtäviini kuuluu sisäisen agression vapauttaminen! Myrkky huudahti. Hän jatkoi, - Kohtaa kaikki asiat jotka ovat sinua näinä vuosina kalvanneet.
Olin ihan sekaisin. Hikoilin ja tunsin vapautumista. Tuntui kuin jotkin kahleet olisivat vihdoin päästäneet minut otteestaan. Hymyilin kierosti ja ajattelin kostoa. Ihmettelin miten olin vielä tässä. Ajattelin kaikkea joka on kuivattanut ilon pisarat sielustani. Myrkky ylpeili, - Katsos, minä olen kaikki tietävä totuuden saattaja. Taivaan puolelta pitävät minua pahana, koska haluan koston oikeuden. Ovat sitä mieltä, että on alistuttava. He juurikin siellä katsovat jumalaisia ylös. Niitä ihania, hempeitä, kauniita, ystävällisiä, lellittyjä, rakastettuja posliini kasvoisia parkoja. Tahtovat, että koko universumi polvistuu heidän eteensä. Mutta entä me? Me rumemmat tai poljetut. Narkkarit tai alkoholistit, väärin ymmäretyt, syrjetyt ja yksinäiset. Roskiinko meidät pitäisi työntää? Ei! Aina meitä syytetään omasta pahasta olosta. Mutta kaikki ei todellakaan ole niin yksinkertaista. Nyt minä annan sinulle poika rakas sellaisen voiman, että saat valtikkasi vielä takaisin.
Se hetki oli puhdasta hulluutta, ajattelin. Kirosimme yhdessä maailmaa, psykopaatin turhautuneella katseella. Sydämmeni hakkasi niin kovaa, että melkein räjähdin. Haroin tummaa, kiharaa, pitkää hiuspehkoani taakse päin ja tartuin Myrkkyä sen kylmistä laihoista käsistä. - Mi-mikä se sitten on jolla saan valtani takaisin? Kerro Myrkky rakas, kerro! Myrkky katsoi minua jopa hieman lempeällä katseella ja sulki silmänsä. Hän avasi suunsa ja veti pihdit silinterinsä alta. Ehdin jopa kiintyä tuohon rumaan hahmoon ja sisäisesti toivoin ettei se satuttaisi itseään. Siinä hän nuokkui pihdit kädessään suu auki. Olin ehkä hieman peloissani. Hän avasi pihdit, tarrasi niillä yhdestä hampaastaan kiinni joka komeili vajaassa hammasrivistössä. Sen pitkät, terävät, kellertävät hampaat porautuivat mieleeni ikuisesti. Niin myrkky aloitti kiroilemisen ja huutamisen ja kiersi hammastaan irti ja kiskoi hullun lailla. Suuni ammotti järkytyksestä ja mietin mitä hän oikein tekee. Sitten hän repi hampaan irti ja lattialle, äitini keittiön lattaille valahti suuri verilammikko. Silinterin alta kolahti lattiaa vasten myös vanha, ei niin houkuttelevan näköinen, jopa homeisen oloinen malja. Mutta Myrkky oli kadonnut.
Rupesin huutamaan, - Hei! Hei, mihin sinä menit? Et sinä nyt voi jäättä minua. Mitä teen? Ei kuulunut ääntäkään. Lattialla oli vain verta, terävä hammas ja malja. Mietin, että mitä ihmettä tämä tarkoittaa. Tuijotin kiihkoisessa mielen tilassa lattiaa ja hermoilin. Yhtäkkiä veri alkoi liikkua. Se löysi tiensä maljaan ja myös hammas hivuttautui sinne hitaasti mukaan. Lasi näytti niin inhottavalta ja ällöttävältä. Toivoin vain ettei minun tarvitsisi juoda siitä. Sitten avonaisesta ikkunasta pöllähti kirjekuori. Avasin kuoren ja siinä oli poltetulla paperilla. Vanhalla fontilla ”Juo se.” Huokaisin inhosta, mutta minun oli pakko toimia. Pelkäsin, että sapelin teräväinen hammas puhkaisisi koko suolistoni. Mutta loppuen lopuksi en voinut muutakaan. Join siis paksun, kylmän, limaisen veren ja hampaan kurkustani alas. Mahassani alkoi kiertää suunnattomasti. Silmäni pyörivät kuin arpakuutio ja aloin kasvaa. Maljakin alkoi muokkautua ja pian se olikin kädessäni valtikkana. Pääni kolahti kattoa vasten ja huomasin olevani pitkä. Suurin harppauksi astelin eteiseen ja katsoin peilistä. Ei voi olla, ajattelin. Olin oma versioni Myrkystä. Mieleeni juolahti, sillä sekunnilla se mitä Myrkky oli sanonut myrkyllisyyden hylkäämisestä. Olin aivan hukassa. Samalla tunsin itseäni majesteettiseksi ja vihaiseksi. Näytin nyt juuri siltä, että sormia napsauttamalla voisin kirota kaikki suoraan helvettiin.
Pian kuulin avaimen leikkivän lukon kanssa. Hätäännyin ja tajusin, että tässä minä seison jonain saatanan olentona ja koko perhe syöksyy kohta ovesta sisään. Sitten mieleeni juolahtikin taas keskustelut Myrkyn kanssa. En paennutkaan niin kuin olisin aikaisemmin tehnyt. Jäin siihen seisomaan valtikka kourassa ja silinteri päässä. Ei kauaakaan, kun äitini ja muut tulivat ovesta. Sitten siskopuoleni kiljui kuin elävältä keitettävä ja kaikki rupesivat huutamaan. - Mikä tuo on?! Isäpuoleni hätäili. Onko tämä niitä sen kurjan poikasi jekkuja? Se jäppi on jo 19 vuotta, saisit heittää mokoman ulos talosta! Kuultuani tuon, kiehuin. Tunsin aina kuin he olisivat liittoutuneet minua vastaan. Ehkä olin oikeassa. Heidän silmissään olin vain surkea friikki ja nyt he todistavat sitä tässä. Äiti ja siskopuoli nyökkäilivät. Siskopuoli ränkytti oven kahvaa ja itki – Ovi ei aukea isi! Me kuolemme. Vihaan vaimosi poikaa. Narkkari! Varmaan huumasi meidät ja tämä on jotain harhaa!
Sain tarpeekseni. Ei kauaa kunnes postiluukusta tuli taas kirje. Tarrasin siitä ja avasin sen heti. Tällä kertaa siinä luki jotain kohtalokasta. ”Murha tai ikuinen tuska.” Tämä siis tarkoitti, että minun oli tapettava heidät. Tämä on nyt joku loppu. Kaiken loppu. Käy juuri niin, kuin monissa surullisissa tarinoissa. Ongelma kitkee kaiken pois tieltään ja lopulta myös itsensä. Vedin puukon taskustani, lähestyin langan laihan olemukseni kanssa heitä. Peitin silmäni ja annoin kehoni hoitaa loput. Oven ulkopuolelta kuului kamala kirku ja huuto. Pian kaikki kolme makasivat siinä. Makasivat veressä ja olivat kompastuneet rakkauteensa toisiaan kohtaan. En halunnut katsoa enään. Raahasin ruumiit kylpyhuoneeseen ja poistuin ovesta.
Juoksin parkkipaikalle ja varastin isäpuoleni auton. Hengitin ahdistuneen kuin synnyttävä nainen. Katsoi omia rumia mulkosilmiäni auton peilistä ja itkin. Kohtalo oli minulle ruma. Tiesin jonain päivänä kaiken muuttuvan hulluksi ja kuolevani. Mutta siinä visiossa olivat kovat huumeet ja itsemurha. Ei joku yliluonnollinen olento. Ajoin paniikissa liikenteessä ja ohittelin autoja. Auto tuntui kuin lasten leikki autolta ison, yliluonnollisen kokoni varjossa. Seuraava paikka oli tyttöystäväni koti. Ajoin melkein yli nopeutta ja parkkeerasin auton millisekunnissa paikalleen. Ei mikään yllätys, että siinä se naikkoseni komeili ison huvilansa terassilla, miljonääri isänsä rahoittamalla tontilla. Hänellä oli yllään korkokengät ja mekko. Siinä hän flirttaili jollekkin tuntemattomalle miehelle. Kihisin vihasta kun kyyläilin hänen vastenmielistä toimintaansa auton ikkunan takaa. Pian ikkunan raoasta taas tuli kirjekuori. Yllätyksenä ei tullut, että siinäkin anottiin murhaa. Otin jo suuren, ruosteisen, sahalaitaisen puukkoni taskusta. Astuin autosta alas ja kaksikko sulki heti suunsa. Ärsyttävällä, kimeällä äänellään tuo akka nyt kirkui. Mies syleili tyttöystävääni ja lupaili, - Älä hätäänny kulta, minä hoidan tämän. Turha toivo. Turha, ajattelin. Sohin matomasilla käsilläni puukon kanssa. Ei kauaa kun se katkoikin tyttö rukan ohuen kaulan poikki. Tuntematon mies hätääntyi ja meni paniikkiin. Hän juoksi talon sisälle ja soitti hätänumeroon. Poliisit olivat siis tulossa. Kaiken loppu oli siis tullut. Nyt tiesin ja tunsin sen. Kaikki lähti tästä mysteerisestä Myrkystä. Kohta olin toteuttanut hänen tahtonsa. Tappanut kaiken myrkyllisen. Ehkä joudun tästä helvettiin, mutta uskon viihtyväni siellä hyvin.
Tuntematon mies katseli yläkerran ikkunasta varovaisella katseella. Pian poliisit saapuivatkin pihaan. Aloin nauramaan. Hymyilin jälleen kierosti. Tuulen mukana lenti taas kirjekuori, mutta en avannutkaan sitä. Siinä puukko kädessä huojuin. Pian kohotin kättäni. Poliisit huusivat, - Seis! Pudota aseesi ja ota maski pois kasvoiltasi. Hymyilin heille vain iloisesti ja viilsin oman kurkkuni auki. Siinä samalla hetkellä lyyhistyin maahan. Kutistuin taas itsekseni ja minua peitti vaan samanlainen tumma asu ja viitta kuin Myrkkyllä. Poliisit tulivat lähemmäksi ja asia aijottiin tosiaan selvittää. Helppo minut oli ainakin tunnistaa, kun olin oma itseni. Ei piankaan kuin tämän mädän kylän lehden etusivuilla komeili koko asiasta juttu. Se oli niin absurdi, että siitä puhuttiin jopa toisella puolella planeettaa. Nuori haavoittuvainen mies, sekosi ja murhasi koko perheensä ja rakastettunsa. Elämä ei ollut häntä kohtaan lempeä. Mutta hän oli vain yksi niistä , joilla oli samanlainen kohtalo. Myrkky jatkoi edelleen tehtäväänsä. Jonain päivänä toivon mukaan kurjistuneetkin juhlivat ja maailmassa vallitsee tunteiden tasa-arvo.
Kiitos lukemisesta! - Wendy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti