Kiitos! - Wendy.
Kohtalon perjantai
Oli perjantai ilta. Olin aina
perjantaisin aivan poikki opinnoistani. Minulla oli valtavat pinot
kirjoja luettavana ja olin herännyt joka aamu kuudelta. Käyn myös
välillä keskustan kahvilassa tekemässä iltavuoroja jotta minulle
ei tulisi liikaa velkaa. Päätäni särki ja oloni oli apaattinen.
Sisäisesti tahtoisin tehdä vaikka mitä mukavaa, kun on
viikonloppukin taas. Kirjojakin pitäisi lukea. Mutta ei jaksa.
Makasin sohvalla ja selasin tv-kanavia. Telkkarista ei tullut
taaskaan mitään katsomisen arvoista. Huokaisin. Sitten miesystäväni
Michael saapui kotiin. Hän oli iloinen kuten aina. Hän tuli töistä
hymy kasvoilla. Hän istahti viereeni, halasi minua ja kysyi: ”Noh
mitäs Violet kullan päivään kuuluu, oliko mukavaa opistolla
tänään?” Vastasin hymäillen: ”Noh jaa. Sitä samaa mitä
aina. Väsyttää.” Michaelin hymy laantui hiukan ja hän silitti
minua otsalta ja katsoi hieman säälivällä ilmeellä. Hän
tallusti keittiöön ja aloitti ruoan laiton. Ajattelin: ”Voi tuota
Michaelia. Aina niin iloinen ja täynä virtaa. Näytän varmaan
masentuneelta kasvilta hänen silmissään kun en saa mitään edes
nykyisin aikaiseksi.”
Sammutin telkkarin, mutta jäin
makaamaan sohvalle. Ulkona paistoi aurinko ja se pisti sälekaihtimien
välistä silmiini. Irvistin ja laitoin käteni silmieni päälle
jottei se häikäisisi. Siinä minä makasin silmät kiinni, vailla
päämäärää, miettien elämäni tarkoitusta. Michael kolisteli
keittiössä ja sanoi: ”Menen muuten Peterin ja Danin kanssa tänään
mökkeilemään. Muutamat kaljat aijomme juoda ja jos sitä vaikka
hippeilisikin vähän.” ”Jaa.” ,vastasin. Jatkoin: ”Kauan
aiot olla siellä?” Michael sanoi koko viikonlopun. Nousin sohvalta
hitaasti. Kärsin kivuista ja sen vuoksi jouduin välillä liikkumaan
hieman varoen. Menin laahustaen vessaan. Vessassa katsoin peiliin ja
huomasin kuinka väsyneeltä näytin. Mustat silmän aluset,
takkuinen tukka. Harmaa, melankolinen ilme. Minua paleli ja ylläni
oli vanha harmaa villatakki. Aamulla laitetut eyelinerit olivat
hiukan levähtäneet ja huulipunani oli kulunut. Tunsin oloni
masentuneeksi. Päivän lääkkeetkin oli otettu jo. Silti tuntuu
ettei mikään auta. Menin takaisin olohuoneeseen ja odotin vain
ajankulua.
Kello alkoi lyödä jo yhdeksää.
Michael lähti ja mietin itse mitäköhän sitä nyt puuhaisi.
Availin keittiön kaappeja, jos sieltä löytyisi vaikka joku karkki
pussi tai jotain syötävää, että hieman piristyisi. Ala kaapeista
ei löytynyt. Otin jakkaran, nousin sille seisomaan ja rupesin
kaivamaan yläkaappeja. Sieltä löytyi punaviini pullo. Hihkaisin ja
hymyilin voiton himoisesti. Otin viinilasin, kaadoin sen täyteen ja
istahdin. Mietin. Olin ollut Michaelin kanssa jo viisi vuotta
yhdessä. Sisäinen tahtoni on voimakas ja kun alotimme seurustelun,
epäilin pääsisinkö edes näin pitkälle. Parisuhteessa on se oma
tukahduttava voimansa. Se jollain tasolla riistää ihmisen vapautta.
Suurin pelkoni oli silloin, että minusta tulee joku pullaa leipova
kotimuori. Katsoin itseäni levyhyllyn kiiltävästä lasista. Näytän
säälittävältä. Kulahtanut olemus. Rikkinäinen villatakki ja
kuluneet tohvelit. Michael on normaaliin tapaan jossain ystäviensä
kanssa. Minä tässä istun kotona, yksin. Kaikki kaveri suhteeni
olivat kuolleet ja elämästäni puuttui jännitys täysin. Michael
oli kaikki mitä minulla oli, huonosti menevien opintojeni rinnalla.
Tunsin tästä surua ja katkeruutta. Ei sillä, että Michaelissa
olisi mitään vikaa. Olihan hän aivan ihana, ja varsinkin kun
aloimme seurustelemaan olin täysin rakastunut häneen. Mutta nyt
tuntuu siltä, että olin jollain tapaa tämän kaiken
pysähtyneisyyden vanki. Toivo ja jännitys elämästä oli kuollut.
Miksi minulla on näin surkea kohtalo? Silmästäni valui kyynel.
Join viinit nopeasti lasista ja kaadoin lisää. Jatkoin pohtimista
ja ajattelin, että oliko tämä kaikki tässä. Miksi elämä antaa
mieheni ja kaikkien muiden nauttia siitä. Miksi muilla on ystäviä
ja he elävät unelmaansa ja minä makaan täällä masennuksen
vallassa. Kaikki toivoni on lääkkeet. En ole missään hyvä tai
menestynyt. En ole edes niin kaunis enään. Soitto taitoni ovat
ruostuneet, olen lihonut, minulla ei ole ystäviä, en menesty
opiskelussa. Olen vain väsynyt ja turhautunut. En jaksaisi elää
täällä samassa kaupungissakaan enään. Vihaan tätä paikkaa.
Näitä ihmisiä jotka tuijottavat käärmeen katseella ja eivät nää
minussa mitään hyvää.
He vihaavat sellaisia jotka ovat eri
mieltä asioista. Ja nämä samat kadut, samat paikat.
Parisuhteestanikin on kadonnut kaikki säihke täysin, kun muutimme
yhteen. Arvasin, että se oli huono idea. Voi minua... Mitä minä
nyt teen?
'
Viinipullo alkoi lähestyä loppuaan.
Röhnötin pöytää vasten ja katselin sen lävitse. Oloni oli jo
hyvin humaltunut. Kehossani tuntui jäätävä vilu ja olin hiukan
hermostunut. Nousin nopeasti ylös. Huusin ja heitin yhden
koulukirjoistani ja kuvan minusta ja Michaelista päin seinää. Itku
ja ahdistus valtasivat minut täysin. Käperryin maahan yhteen kasaan
ja tärisin. Kyyneleistäni muodostui pian pieni lammikko kasvojeni
alle lattiaa vasten. ”Pakko.. pakko tehdä jo-jotain..” Sanoin
itselleni särkyvällä äänellä. Ähkäisin ja nousin lattialta.
Kaivoin äkkiä kännykkäni laukustani ja selasin yhteystietojani.
”Ei.. ei, ei... Hmmm. Ahaa!” Siinä se oli. Vanhan lukiolais
aikasen nettiystäväni puhelinnumero. Eric asusti britanniassa.
Laitoin oiko päätä oikein ystävällisen oloista viestiä hänelle.
Tervehdin ja kysyin häneltä miten menee. Meni minuutti ja Eric
alkoi kirjoittaa. Sydämmeni hakkasi ja kävin ylikierroksilla. Eric
ilmaisi olevansa tylsistynyt ja mietti mitä tekisi. Sitten hän
vuorostaan kysyi minulta, että miten menee. Hymyilin itsevarmasti
peiliin ja lähetin ääniviestin. Siitä tuli pitkä.
Kerroin turhautumisestani, siitä miten
elämäni on tyhjää ja oikeastaan kaikesta. Mutta sitten seurasi
kohtalokas kysymys. ”Saisinko tulla luoksesi britanniaan?” Eric
alkoi heti kirjoittaa ja kysyi olenko vakavissani. Sanoin kyllä.
Ihme ja kumma hän suostui ja piti ideaa mukavana.
Oli siis aika poistua. Salamyhkäisesti
kadota. En ollut ikinä ollut näin hermostunut. Rakastin Michaelia,
mutta päätin etten aijo enään koskaan seurustella. Olin vain
sydämmen särkijä. Nyt on minun vuoroni loistaa. Rupesin heti
tuumasta toimeen. Varasin seuraavan lentolipun. Katsoin vaatteet ja
laukkuni valmiiksi. Kaikki tavarat, ja passin. Koulusta eroamisen ja
ynnä muun aijoin hoitaa sähköisesti. Pesin itkemisen kuumottamat
punaiset kasvoni, vaihdoin vanhat rätit yltäni uusiin. Laitoin
itseni tip top kuntoon päästä varpaisiin. Otin
taiteilijavälineistäni tärkeimmät ja pakkasin ne. Otin toki myös
muutaman vaatekappaleen ja kitarani. Puin jo korko kengät, takin ja
katselin itseäni hetken peilistä. Kieltämättä en ollut pitkään
aikaan näyttänyt näin siistiltä. Oloni oli vallankumouksellinen
ja mietin hetken olenko tosiaan näin rohkea vai vain sekaisin.
Sitten huokaisin ja avasin makuhuoneen oven. Raotin sen hitaasti
auki. Seinällä oli kuva minusta ja Michaelista. Verhojen läpi tuli
punertava lämmin valo ja petivaatteet olivat jääneet niille
sijoilleen siitä, kun nukuimme viime yönä vierekkäin. En voinut
kieltää etteikö tämä sattuisi. Tiedostan myös olevani julma.
Michael varmasti hätääntyy suunnattomasti, kun hän saapuu
sunnuntaina kotiin ja huomaa minun kadonneen. Eikä saa mitään
yhteyttä. Ei saa kiinni minua puhelimella, ei löydä minua koko
kaupungista eikä edes maasta. Menin Michaelin puolelle sänkyä ja
istahdin alas. Otin käteeni valokuvan meistä joka oli hänen
yöpöydällään. Hymyilin hiukan ja silmistäni tipahti kyynel.
Painoin huuleni kuvan lasia vasten ja kuiskasin hiljaa ”Hyvästi
rakkaani. Hyvästi. Toivottavasti löydät jonkun joka on sinun
arvoisesi.” Lasiin jäi punaisen huulipunan synnytämä jälki.
Sitten ponnahdin ylös ja astelin agressiivisin askelin ulos
makuuhuoneen ovesta. En katsonut enää taakseni ja suljin oven
omalta kohdaltani ikuisesti.
Astuin ulko ovesta ja naapurini tuijotti
pitkään. Hän ei varmaan meinannut tunnistaa minua, kun olin
pitkästä aikaan näin tälläytynyt. Menin yöllisellä bussilla
lähimmälle lentokentälle. Kävelin rullalaukkuni ja kitarani
kanssa bussin taka osaan ikkunapaikalle. Ilmaan jäi haikailevan
parfyymin tuoksu. Ulkona satoi ja katselin näitä maisemia viimeisen
kerran. Puhelimeni piipahti. Se oli Eric. Hän kertoi, että oli jo
heti kertonut kaikille tutuillee tulostani. Hän myös ilmaisi ettei
malttanut odottaa ja hän lisäsi vielä, että kyllä me saamme
minulle asunto asiat ja kaikki muutkin kuntoon.
En ollut varmaan ikinä ollut näin
impulsiivinen. Tai no olin varsinkin nuorempana. Silloin tuli
päätettyä myös vaikka mitä. Mutta nyt. Ajatella. Aamulla vielä
nousin sängystä aivan normaalisti. Michael oli vierelläni ja
kaikki oli niinkuin ennenkin. Nyt minä sitten istun tässä. Bussin
kyydissä kohti lentokenttää. Vatsassani kiersi ja olin
jännittynyt. Odotin innolla mitä tuleva tuo. Toisaalta tunsin
samalla myös pientä syyllisyyden tunnetta tästä. Kävi Michaelia
sääliksi. Toisaalta hän oli saanut elää täyttä elämää tähän
päivään asti. Hän on elänyt onnellisesti ja olikin juuri
tyytyväinen. Minä taas en. Olin jo täysin turhautunut siihen, että
koti oli linnani ja elämässä ei ollut sisältöä. Kaikki ne
kerrat, kun hän lähti johonkin ja minä jäin istumaan kotiin.
Mutta ei enään! Se on ohi nyt. Tämä on lopullinen, ikuinen
päätös. Suljin silmäni ja kuuntelin sateen ropinaa.
Matka kului mutkittomasti. Kaikki sujui
loistavasti koti ovelta asti, britannian lentokentälle. Kun kone
laskeutui hihkaisin onnesta. Toisaalta minua jännitti
suunnattomasti. Astuin ulos koneesta ja jäin katselemaan
ympärilleni. ”Hmm.. Missäköhän Eric lienee.” Mutisin ja jäin
kaivamaan puhelinta joka sisälsi nyt prepaid liittymän. Sitten
käänsin päätä ja siristin silmiäni. Kauempanan oli pitkä,
tumma tukkainen mies. Hänellä oli silinteri, tummaa meikkiä,
tyylikkäät viikset ja parta sekä yllään tumman punainen sametti
takki. Se on hän. Juosta tepastelin oikopäätä korkokengät
jalassa ja huusin jo Ericille. Hän hymyili karismaattisesti ja
laittoi pienen kurkkupastilli askin povitaskuunsa. Hän ilmaisi, että
oli onnellinen nähdessään minut ensimmäistä kertaa oikeasti.
Ilmaisin toki kiitollisuuden moisesta vieraanvaraisuudesta.
Käännyimme ja astelimme yhdessä lentokentältä pois. Kenttä jäi
elämään omaa elämäänsä, enkä menisi sieltä enään koskaan
koti maahani. Auto matkalla minä ja Eric juttelimme valtavasti. Hän
auttoi minua tavaroiden kantamisessa. Hän sanoikin, että heitetään
kamat vaan hänen asunnolleen ja mennään sitten johonkin baariin
tapaamaan hänen ystäviään. Olin innoissani. Aika oli kulunut kuin
siivilä. Koko kehoni varmaan ihmetteli kaiken apaattisen masennuksen
tunteen katoamista. Se oli jännin viikonloppu ikinä ja kaikki oli
vasta alussa. Launtai ilta oli oikein mukava. Ericillä oli kaunis
asunto. Joimme teetä ja minä istuin hänen koneellaan hoitelemassa
asioita ja laittelemassa sähköposteja. Iltaaurinko oli kaunis,
linnut lauloivat. Pihalta kuului liikenteen ääni ja katselin
parvekkeelta upeaa maisemaa. Tämä kaikki oli kuin sadusta. Tunsin
oloni maagiseksi. Olin toki äärettömän väsynyt. Ei mennyt kauaa,
kun väsähdin sohvaa vasten.
Sunnuntai sarasti. Avasin silmäni
varovasti ja muistin, että ai niin tosiaan. Olen Englannissa. Ericin
luona. Hän soitti nätisti selloa ja toivotti onnellisesti huomenta.
Joimme kahvia ja mietimme mitenköhän kaikki sujuu.
Kotona ei ollut
ketään. Kaikki tavarat olivat jääneet niille sijoilleen. Sama
vanha naapurin mummo haravoi pihaa ja Michael ajeli autollaan
parkkipaikalle. Hän otti tavaransa takakontista ja vihelteli
rennosti. Michael tervehti mummoa ja mummo vain tiiraili häntä
epäilyttävästi silmälasiensa takaa. Hän asteli portaat toiseen
kerrokseen ja avasi oven. Hän huudahti ”Kulta olen kotona!”
Ilmassa leijui pölymäinen hiljaisuus. Michael ihmetteli, että mikä
täällä oikein haisee. Hän laski tavarat eteisen lattialle ja
riisui ulkovaatteensa. Hän käveli hiljaa keittiötä kohti. ”Haloo
rakas, oletko sinä täällä?” Ei kuulunut ääntäkään. Hän
nyrpisti nenäänsä ja huomasi kylmän haisevan ruoan, jossa lenteli
kärpäsiä. Ikkuna oli myös jäänyt raolleen ja asunnossa lenteli
muutama perhonen oli myös viileää. Michael ihmetteli, että mistä
ihmeestä oli oikein kyse. Sitten hän huomasi tyhjän viinipullon ja
nopeasti katse johti nurkkaan, jossa makasi Violetin yksi oppikirja
ja kuva heistä joka oli rikki. Michael laittoi kätensä suunsa
eteen ja tunsi piston sydämmessään. Hän laski nopeasti kuvan
pöydälle ja ryntäsi makuuhuoneeseen. Violetin kitara oli kadonnut.
Sängyssä ei oltu nukuttu. Sitten hän tarkensi katsettaan ja
huomasi tahran valokuvassa, omalla yö pöydällään. Hän istui
samalle kohdalle, jossa hänen puolisonsa oli istunut. Hän otti
kuvan käteensä ja huomasi siinä huulten jäljet. Ei aikaakaan, kun
hän purskahti itkuun. Tuskan kyyneleet peittivät valokuvan ja
ujuttautuivat valokuvan kehyksen lasin raoista niin, että koko kuva
meni pilalle. ”Hän on hylännyt minut. Hylännyt minut
lopullisesti!” parkui Michael. ”Hän aina puhui jostain
vapautumisesta, mutta en minä arvannut hänen tarkoittavan
tälläistä!” ajatteli Michael. Tämän hetken Michael tunsi
tuskan. Hän tunsi tyhjyyden sydämmessään. Itkun, surun, vihan, ja
masennuksen. Kaikki nämä tunteet joita hänen rakkaansa oli vuosia
kokenut. Nyt ne olivat osa hänen sieluaan. Hän havahtui hetkeksi.
Hän puristi peittoa sylissään, jossa oli yhä entinen naisellisen
kukkainen parfyymin tuoksu. ”Olen pahoillani rakkaani. En ikinä
arvnnut, että olit näin toivoton.” Hän jatkoi, ”Kokea nyt tämä
tuska. Miten sinä jaksoit?” Michael toivoi kaikkea hyvää kovaa
kokeneelle rakkaalleen. Kumpikin olivat aidosti rakastuneita.
Kumpikin heistä oli kokenut nyt samat tunteet. Niin he jatkoivat
elämäänsä, haudaten ajatukset toisistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti