Tyytymättömyys itseensä. Muutakin kuin teini-iän kriisi?
Kaikki meistä ovat varmasti huomanneet mikä nykyään on muotia. Ennen ei saanut puhua ongelmista. Vielä jopa 50 vuotta sitten mielenterveyteen ja minäkuvaan liittyvät ongelmat olivat aikamoinen tabu ja niitä jotenkin hävettiin, vaikka ne ovat aina olleet osa ihmisten elämää. Nykyään moni osaa ja uskaltaa puhua avoimmesti ongelmistaan, joka on erittäin hieno asia.
Kuitenkin tuntuu, että monella menee asioita sekaisin. Nykään positiivinen psykologia on muotia. Netti tulvii "love yourself" kuvia, ja erityisesti naisia kannustetaan vartalo positiivisutteen ja olemaan ylpeitä muistakin ulkoisista seikoistaan. Yhtälailla sekin on hienoa ja asia jota on pidetty tabuna pitkään ja sen tuominen vaatii rohkeutta jos sen tuo aidosti esille.
Nykyään kylläkin varsinkin Instagramissa näkee ihmisiä, jotka menevät tässäkin liian pitkälle. Ei siis sillä, että itse arvostuksessa olisi mitään vikaa. Mutta jos joka kuvassa täytyy muistuttaa itseään siitä ja sanoa toistuvasti "Feel happy about yourself, love yourself the way you are.." - Eikö se mene jo vähän jankuttamisen puolelle. Ja jos melkein ylistää itseään jatkuvasti kääntyy jo se itse sanomaa vastaan. Paras suhtautuminenhan tässä olisi normaali terve tapa suhtautua.Siis tapa joka viestii siitä, että hyvä itsetunto on normaali osa elämää.
Kuitenkin syy miksi nyt tässä vedin tuon vielä melkein uuden melko dominoivan ilmiön esille on se, että se vääristää ymmärrystä. Jos joku uskaltautuu kertomaan ongelmistaan itseään kohtaan saatetaan se leimata helposti huomion huoraamiseksi, lapselliseksi tai teinimäiseksi "johonkin emo vaiheeseen" kuuluvaksi itsemollaamis kaudeksi. Jo siitäkin syystä, koska jopa hivenen ylimalkainen itsearvostus liitetään normaaliin kypsään osaan aikuisuutta, jota se monessa kohdassa onkin, mutta se ei siltikään tarkoita suoraan mitään.. Tai poista plussia ja miinuksia muista asioista.
Lisäksi nämä Instagram tilit ynnä muut pahentavat paljon asiaa. Monen elämä näyttää siellä niin täydelliseltä. On paljon ihmisiä jotka saavat valtavasti kehuja jo ihan omasta ystävä piiristään. Arvostusta vaikka taiteestaan tai kauneudestaan. Kun sellaisten ihmisten tilejä katsoo antaa se viban, että heidän elämöä on täydellistä ja, että heillä on kaikki, ja itse olet surkea ja mitätön. Totta kai se on hienoa jos jonkun elämä on näin hyvää. Mutta itse itselleen katkeroituneena ihmisenä se ainaa jonkun itku reaktion aikaan. "En ole noin hyvä, nyt. ikinä, koskaan.."
Heikko itsetunto on piirre joka voi johtua monesta asiasta. Masennuksesta, syömishäiriöstä, kiusaamisesta, jostain menneisyyden tai nykyisyyden tunteesta. Tämä tunne voi olla mm. se ettet koe riittäväsi muille, mutta ennen kaikkea koet itsesi riittämättömäksi itsellesi. Tästäkin itserakkaudesta ja vihasta tai lievemmin sanottuna
pitämisestä ja inhosta (millä nyt haluaa niitä kutsua ja miten ne itse kokee), huomaa milloin kyseessä on aito tunne ja milloin ei.
Omalla kohdalla itseinho tulee esiin monella tavalla. Vetäydyn porukasta, ajattelen olevani muiden tiellä, kritisoin itseäni, koen että olen taidoton ja tyhmä. Paljon kaikkea psyykkistä. Fyysisesti taas pyrin jopa äärimmäisen kuumalla kelillä pukeutumaan hyvinkin peittävästi, on ollut syömisen kanssa ongelmia, en vieläkään ajattele olevani kaunis ja monesti olen jopa satuttanut itseäni koska se on tuntunut sinä hetkenä oikealta ratkaisulta..
Joskus teini-iän esi vuosina nämä tunteet olivat pahimmillaan. Näin jälkikäteen on vain surullista ajatella, että olin jo ala-aste vuosista asti vihannut itseäni. Lapsenhan nimen omaan kuuluisi olla ajattelematta tälläisiä asioita. En ollut koskaan kovin pidetty ja minulla oli olo ettei kukaan halua minua. Teini-ikään asti ongelma kärjistyi, mutta en pystynyt selittämään itselleni mistä se johtui. Nykyään tiedän siihen syyt ja olen onnellinen edes siitä, sillä tiedän olevani askeleen lähempänä. Tälläinen ongelma on osa mielensairauksia. Masennus on tästä hyvä esimerkki.
Tälläinen ongelma vaikuttaa negatiivisesti elämään monella tasolla. Se on muutakin kuin henkilökohtaista draamaa siitä kun en halua laittaa kesämekkoa päälle. Kun ihminen ei omista hyvää itsevarmuutta hankaloittaa se sosiaalista kanssa käymistä. Silloin kyseen alaistaa jatkuvasti itseään, "Olenko tylsä, roikunko jaloissa, onko minusta vaivaa..?" Se saa myös vihan pakkautumaan sisälle. Se tulee esiin milloin vain. Jotkut asiat muistuttavat aina uudestaan ja uudestaan tästä ikävästä vaivasta. Kesken tekemisien istutkin lattialle itkemään. Kun itse koen hyvää oloa itsestäni, se on yleensä kun onnistun jossain. "Opinkin sen biisin bassolla. Sain kokeesta ookoon arvosanan. Piirsin piirroksen, josta tuli jopa ihan hyvä." Ongelmana on vaan se, että kipujen, koulun, alakuloisuuden ja puhtaan laiskuuden vuoksi, en saa näitä positiivisia tunteita lainkaan aikaan, ja siitä syystä tilani paheneekin aina syksyä kohden. Jossain vaiheessa ajattelee, että ihan sama ja elää sekasotkun keskellä läppäri jatkuvasti sylissä välittämästä edes mistään.
"Olenko tylsä, roikunko jaloissa, onko minusta vaivaa..?"
Olen kyllä kuullut muutamaan otteeseen, että olen rohkea, kun uskallan puhua näin henkilökohtaisella tasolla tässä blogissa näinkin vaikeista aiheista. Vaikeuttakin on toki monenlaista ja varmasti, joku joka on lukenut postauksiani ajattelee, että teen kärpäsestä härkäsen ja ryven vain itsesäälissä. Ehkä minulla ei ole, eikä varmasti olekkaan, yhtä vaikeaa kuin monella muulla. Mutta nämä ovat minulle vaikeita asioista. Nämä asiat ovat tehneet minun elämästäni vaikeaa. On elämässäni paljon hyvääkin. Mutta blogistani varmasti näkee, että enemmän ehkä vaikeaa. Ja tahdon tuoda nämä asiat esille jo siitäkin syystä, että voin tarjota edes vertais tukea.
Siitä syystä haluisin erityisesti korostaa sitä, että: Omien ongelmien esiin tuomisessa ei ole mitään hävettävää. Pikemminkin se on rohkeaa. Ihailtavaa. Ehkä mekin rikkinäiset ja ehjäksi liimatut sielut olemme joskus omien elämiemme kuningataria ja kuninkaita. Kuka sitä tietääkään? Mutta yhtälailla kun moni nykyään tuo itserakkautensa esiin, ja myöskin ongelmat, ei niitä pidä hävetä. Jos joku pitää sitä vastenmielisenä, se on hänen ongelmansa. Me kaikki olemme ihmisiä ja meillä on oikeus myös näihin tunteisiin joista kukaan ei halua edes välttämättä puhua. Ensimmäinen askel kohti hyvää minäkuvaa ja itse arvostusta on uskaltaa tajuta nämä asiat ja puhua niistä.
- Wendy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti