Lukio, liiankin tunteellisen introvertin näkökulmasta.

Koulu. Mitä siitä sanasta tulee mieleen? 

Varmasti monia asioita. Mutta kaksi yleisintä asiaa on, että koulu on paikka johon mennään oppimaan ja tapaamaan ystäviä. Itse lukiossa jo täydet kaksi vuotta olleena voin sanoa, että itselle se on karkeasti vaan paikka johon mennään opiskelemaan. Koulu kyllä järjestää tapahtumia ja yrittää tiivistää yhteishenkeä, mutta itse olen tahtomatta ja tahtoen jättänyt ne välistä.
Joskus kysyin opettajalta, että mitä varten koulun käyntiin on liitetty kaiken maailman tansseja, liikunta päiviä ja ryhmäytyksiä. Vastaus oli juuri tämä yhteishengen nostattaminen ja, että olisi jotain kivaa koululaisille. 

Nah. Ajattelin minä. Taidan jättää kaikki välistä. Pyrin aina mahdollisimman positiiviseen ajatteluun, mutta tämä teksti on melko negatiivis piirteisen kuuloinen. Ei sillä, että asenteessani olisi vikaa tai haluaisin asioiden olevan näin, mutta siltä minusta tuntuu... Mutta palaten asiaan: Miksi itse menisi mukaan nostamaan "yhteishenkeä", kuin ei sellaista tunnetta minulla ole? Minulle koulu on ahdistava paikka, jossa on liikaa ihmisiä. Jyväskylän Lyseon lukiossa on varmaan noin yli 1000 oppilasta. 
Tuhat ihmistä ja 90% ajasta yksin. Siinä vaiheessa ihmiset alkavat vain käydä hermoon. 
Olisihan se nyt kieltämättä omalla tavallaan ollut hienoa käydä vaikka jossain koulun tanssiaisissa, saada uusia hyviä ystäviä koulusta ja varsinkin osallistua viimeisen vuoden koulu tapahtumiin kuten penkkarit jne. Mutta taidanpa jättää välistä. 
Suoraan sanottuna ei ole mitään intressiä osallistua. Koen aina koulussa pakotetuissa sosiaalisissa tapahtumissa vain suurta ahdistusta ja ulkopuolelle jäämistä. Pakko vaan nopeasti löytää joku paikka, jossa voit olla huomaamattomasti rauhassa. 

Erityisesti tälläinen yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne lisää vain eriarvoisuuden tunnetta ja haluttomuutta olla missään mukana. Kaikilla siellä on joku oma piiri johon kuulua. Itse vaan saa muistutuksen siellä joka päivä, että millaista on olla se oppilas jolla ei ole kellekkään mitään sanottavaa. Melkein kaikilla ihmisillä on se vaki porukka johon he kuuluvat. Matti, Pekka, Pentti ja Seppo. Yhteistä taivalta jo seitsemän vuotta. Niinpä niin. 

Tutustuminen voi olla helvetinmoinen työmaa. Ihan oikeasti. Meidänkin koulussa on paljon mukavia ihmisiä. Ilman muuta voisin olla heidän kanssa. Mutta jo tällä 12 vuoden ulkopuolisuuden tunteella somistetulla ajatusmallilla mielummin jätän heidät rauhaan ja annan olla alkuperäisten ystävien kanssa. Monesti olen yrittänyt mennä mukaan johonkin juttuun tai porukkaan, mutta kun itse on se uusi ulkopuolinen randomi, ei silloin ymmärrä muiden jutuista mitään. Ei ole kommentoitavaa, tulee heti olo, että tunkeilee ja suosiolla istuu mielummin yksin. Tämä asia satuttaa minua ihmisenä kaikista eniten. Olen kärsinyt paljon elämän aikana, mutta en osaa olla olematta katkera tässä asiassa siitä mitä muilla on ja itsellään ei ikinä ole kunnolla ollut tai tule varmaan olemaankaan. Sen takia olisin mielummin vaikka koti koulussa ettei tarvitsisi joka päivä masentua samasta aiheesta. 

Mutta sitten enemmän opetuksen näkökulmaan! Mikä tässä nyky opiskelussa on introverttinä hankalaa? 

Ainakin se, että lukiossa on niin paljon ryhmä painoteista opiskelua. Minusta se on kamalaa. Muistan yhden psykan kurssin, jossa oli joka tunnilla ryhmä tehtäviä. Sielläkin oli muutava mukava tyyppi, mutta he olivat tietenkin omien kavereidensa kanssa. Minut sitten aina laitettiin satunnaisesti johonkin ryhmään. Ahisti joka tauko ennen näitä tunteja. Tiesin, että pakko olla ryhmissä ja menin aina paniikkiin. Koko lukio vuosien aikana olen saanut varmaa 100 lievää paniikkikohtausta. Sen takia myös koen sinne menon melko vastenmieliseksi. 
Toinen ryhmäytyksen nurja puoli on se, että edelleen jokainen haluaa olla omien kavereiden kanssa. Silloin kun et ole kenenkään kaveri, harva haluaa sinua mukaan. Joskus on jopa käynyt niin, että tietystä porukasta joku on joutunut muuhun ryhmään sen takia kun opettaja on muokkaillut niitä ja laittanut minut tilalle. Siinäpä sitten olet sen ahdistavan ilmapiirin ja vihaisten katseiden keskellä. On ihmisiä jotka suhtautuvat suopeasti, sitten on niitä jotka eivät. Opettajat myös perustelevat ryhmä työskentelyä sillä, että se muka valmentaa työelämään. Pötyä. Olen minä töissä käynyt. Työkavereihin on ihan erillainen neutraalimpi suhde, kuin se mitä koulun ryhmätyöt ovat. Koulussa kaveruus tulee aina ja liian hyvin esille. Töissä on helppo olla kaikkien kanssa koska pääasia on nimen omaan keskittyä työhön. Ei siihen kenen kanssa tekee.  

Yksi on kanssa se, että harmillisen raaka ilmiö siitä, että aktiivisia ekstroverttejä suositaan on fakta. Olen saanut hiljaisuuteni takia kursseista jopa huonompia arvosanoja. Useimmiten olen joutunut pidättämään itkua näissä tilanteissa kun opettaja tiuskii siitä, että miksi en tee. Ajattelen aina niinä hetkinä, että "Voi kunpa ymmärtäisitkin!" Vain puhdas paniikki valtaa koko kropan sinä hetkenä. 

Puhumattakaan koululiikunnasta. Minulla on onneksi valtuudet suorittaa se itsenäisesti, mutta liikunta aineena on jo NIIN ahdistavaa, että ei kiitos. Mielummin jättäisin lukion kesken ja valmistuisin siivoojaksi kun kokisin niin valtavaa ahdistusta mitä ryhmä liikunta tunneista tulee. Koululiikunan PITÄISI olla valinnainen musiikin ja kuviksen ohella. Minusta se on ihmisen henkilökohtaisen yksityisyyden rikkomista, että pakotetaan koulussa liikkumaan liikunta vaatteissa liki tuntemattomien kanssa. Suurin osa esim. introvertti ihmisistä jotka olen tavannut eivät haluaisi kouluun liikuntaa.
Se on ihan ymmärrettävää. Koululiikunnassa et saa keskittyä itsenäisesti mihinkään ja on pakko tiimityöskennellä. Monelle koululiikunta aiheuttaa vaan ahdistusta. Sen ei kuuluisi olla enää lukiossa lukujärjestyksessä.  

Ihmiset ovat erillaisia. Harvoin voi tietää mikä on jonkun kyyneleen, hymyn, lähestymisen tai paon taustalla. Sen takia on turha tehdä oletuksia. Yhteiskunnassa on se vinoutunut piirre, että odotamme kaikilta ihmisiltä samaa. Sen ei pitäisi mennä niin. Me kaikki olemme erillaisia. Ekstroverttinä ja introverttinä olemisessa on kummassakin hyvät ja huonot piirteensä. Ja se mikä toimii toiselle, toiselle taas ei. Koulunkin pitäisi olla sellainen paikka, jonne jokainen menee turvallisella ja hyvällä mielellä. Ei paikka jossa pakotetaan ja ahdistaa. 

Monilla oppilailla voi olla mm. ahdistuneisuus häiriöitä. Asiaa ei auta se, että pakotamme ja luomme pahimmillaan traumoja. Se on totta, että ei ole pakko kuin syntyä ja kuolla. Miksi me menisimme sitten koulussa pakotuksen kautta henkilökohtaisten rajojen yli? 
Kyllä ryhmätyöskentelyä voi olla. Mutta jos joku on ehdottomasti sitä mieltä ettei halua siihen osallistua onko pakko pakottaa? Aina pitäisi olla vaihtoehto. Niistä ihmisistä jotka ahdistuvat vilinästä tuskin tulee puheenjohtajia tai päiväkotien tätejä. Miksi siis opettaa heitä siihen? Koulussa pääasia on oppiminen. Itsekkin todellakin olen siellä juuri sitä varten. Miksi siis keskittyä liiallisesti johonkin muuhun? Eiköhän ne ruotsin sanastot ja psykologian käsitteet painu muullakin tavalla mieleen, kuin heittämällä noppaa ryhmän kanssa tai lausumassa riimejä luokan edessä. Lääketiedekkin on kehittynyt ja pyrkii ottamaan ihmisen kokonaisuutena vastaan. Miksei opetus sitten kehittyisi?