Näin meidän rakas Wikipedia määrittää itsetunnon.
Tuo on hyvä määritelmä. Itsetunto on sellainen asia ja kokemus josta jokaisella on varmasti sanottavaa. Ihmiset ovat myös erillaisia ja korostavat erillaisia ominaisuuksia. Ihmiset myös näkevät muiden itsetunnon erillailla ja oma kokemus vaikuttaa tähänkin paljon.
Jos minulta kysytään mitä hyvään itsetuntoon kuuluu voisin sanoa itsensä hyväksyminen sellasena kuin on. Mutta se ei ole noin yksinkertaista. Ihmisillä monesti tulee mieleen ulkonäkö, kun puhumme itsetunnosta, mutta se on paljon muutakin. Itse maailmaa tarkkailemalla olen saanut käsityksen, että parasta hyvälle itsetunnolle on ympäristö, muut ihmiset, ystävät, se miten muut sinuun reagoivat.
Vaikka joku kärsisi esim. pahasta ulkonäkö viasta, olkoot se sitten synnynäinen, onnettomuudesta, mistä vaan. Voi silti senkin kaltainen ihminen omata hyvän itsetunnon. Nyt varmasti joku miettii, että miten? Avain sanoja ovat: tuki, turva, muiden antama merkitys sinulle omasi lisäksi. Se, että muut osoittavat sinulle rakkautta, he välittävät sinusta riippumatta ulkoisista ominaisuuksistasi.
Mutta on toinenkin puoli.. Ja sen näkee kokemalla. Ystävän kädenpuristus nostaa kuilusta. Mutta viisaus vie pidemälle. Koskaan ei siis saa laskea mitään asiaa yhden asian varaan ,vaan kaikki on aina: monen tekijän summa.
Kaikki lähtee, niin kuin aina, omasta lapsuuden kodista. Sisar suhteet ja suhde vanhempiin vaikuttavat tähän. Sitten kun kasvaa ja alkaa olla muiden lasten kanssa tekemisissä, tulevaisuuden ihmissuhteiden helppouteen vaikuttaa se miten muut lapset suhtautuvat sinuun. Itse kärsin pienenä vaikeista käyttäytymis ongelmista. En oikein aikuisena osaa sanoa mitä olen, sillä huutamisella ja kiukkuilulla halunnut viestiä, mutta niin kuitenkin kävi. Minulla oli jo silloin uhmaava tarve erottua joukosta ja tehdä vaikka väkipakolla kaikki niin etteivät vaan muut tee samanlailla. Koin käytökseni takia usein olevani outo ja saatoin rueta itkemään mistä vaan, "Minulla on ruma ääni." Tai vastaavaa. Kuhan oli syy itkeä.
Sitten tuli ala-aste. Mitä nyt muistan ensimmäisen ja toisen luokan menneen ihan hyvin. Tuki opetuksessa kävin ja edelleen oli erityis järjestelyjä. Kavereita oli ihan kohtalaisesti. Tosin raivon puuskista ja r-viasta oli hyvä aina kiusata. Kolmannen ja neljännen luokan aikana koululaiset alkoivat jakaantua. Itse olin hieman poikatyttö, enkä kokenut kuuluvani suosittuun tyttö porukkaan. Oloni oli tosi ulkopuolinen ja en osannut sopeutua mihinkään kunnolla ongelmieni takia. Joillain koulun ihmisillä oli minuun tosi vastenmielinen suhtautuminen ja se satutti.
Sen seurauksena.. en voi olla yhtään ylpeä tästä faktasta, että saatoin yhtälailla kiusata jotain toista, purkaakseni pahaa oloa. Vielä noin nuorena ei sitä tajunnut, että se ei auta mitään. Toki niin hassua kuin se onkin, vielä tuohon aikaan minulla oli läheisiä kavereita huomattavasti enemmän kuin nyt.
Viidenellä- kuudenella luokalla eroavaisuudet huomasi aika hyvin. Silloin erillaisuus tuli liiankin hyvin esille ja koin itsessäni olevan jotain pahasti vialla. Pidin itseäni rumana ja saatoin rueta itkemään milloin tahansa. Ensimmäiset merkit ahdistuksesta astuivat peliin, kun en voinut edes käydä vessassa jos siellä oli muita. Nyt jälkikäteen, kun miettii itkin varmasti noin 10 kertaa yksikseni koulussa niin, että aina joku sen huomasi. Silloin alkoi muodostua minä vastaan muu maailma päähänpinttymä. Kuudennella luokalla muistan ensimerkit masennuksesta. Mietin mikä minua vaivaa.. olo oli vain niin kurja.
Yläaste oli jännittävää aikaa. Hirveästi uusia ihmisiä. Minulla oli yksi hyvä kaveri kenen kanssa olin koko seiska ja melkein kasiluokan ajan. Se aika koulun ulkopuolella oli melko tylsää. Muu entinen luokkani meni toiselle luokalle ja erkaannuin heistä. Olin aika paljon omissa oloissani kotona. Olin tosi laiska ja saamaton, lihoin melko nopeasti. Koulusta tosin sain ihan hyviä arvosanoja. Kemia oli jopa 9! Meillä oli yksi porukka joka kehkeytyi siinä seiska luokan lopulla. Olisin halunnut olla osa tätä porukkaa, mutta koin helposti että muut eivät olleet kiinnostuneita minusta ja että olin jotenkin tyhmä tai jotain vastaavaa. Lopulta turhauduin ja lakkasin puhumasta heille.
Sitten kaverit taas vaihtuivat ja niin vaihtu tyylikin. Jälkeen päin koen jälleen huonoa omatuntoa siitä, että jätin entisen kaverini yksin. Varmaan sen surauksenakin hän vaihtoi koulua. Tätä samaa kavereiden ja tyylin vaihtelua tapahtui jatkuvasti. Olin aivan sekaisin ja mietin mitä teen väärin. Masennuin entisestään. Tuntui, että aina alkoi jokin uusi ja uusi vaihe ja kaikki vanha vaan kuoli pois. Tärkeistä kavereista tuli tuntemattomia muiden joukossa.
Kasi luokalla jopa ajattelin, että tuskin enää edes hengitän päästyäni yläasteelta. Annoin kouluarvosanojeni tippua rajusti. Yhdeksännellä luokalla minua ahdisti huono todistuskin. Olin hukassa mitä haluan elämälläni tehdä.
Masennuksen ja ahdistuksen vuoksi minulle alkoi myös kehittyä pikkuhiljaa syömishäiriö. Tilanne ei mennyt kovin pahaksi, koska paino tippui hitaasti. Parhaimillaan tiputin lievästä ylipainosta alipainoon 15kg ja painoin vain 44.5 kiloa. Samalla leikkasin pitkät hiukseni pois ja olin siilitukkainen, heiveröinen, masentunut teini joka oli hukassa ja jolla ei ollut mitään itseisarvoa. Ajattelin, että kaikki vihaavat minua ja minulla ei ole tarkoitus olla ystäviä.
Minulla oli ysiluokasta amiksen alkuun yksi hyvä kaveri. Amiksen alettua, välit kuitenkin jälleen häneenkin viilenivät. Sain olla taas paljon yksin. Olin nälissäni ja voimaton koulussa. Löysin muutaman mukavan ihmisen kenen kanssa olla. Joidenkin kanssa olen vieläkin tekemisissä. Huomasin kuitenkin ettei amis ollut se juttu. Amiksen alussa rupesin myös käymään psykiatrialla. Kaikki alkoi kohtauksesta jonka vuoksi jouduin melkein sairaalaan. En arvostanut itseäni pätkääkään. Olin jo yläasteella ajattelut täältä poistumista ,mutta tunne vain vahvistui ajan kanssa. Muistan kuinka ensimmäinen tilanneanalyysin tehnyt psykologi rupesi jopa itkemään. Pidemmittä puheitta minut siirrettiin klinikalle, jossa käyn edelleen.
Amiksesta siirryin lukioon. Lukion ensimmäinen vuosi oli ihan hyvä. Voimani alkoivat palata ja klinikalla käynnistä oli apua. Identiteetti alkoi pikkuhiljaa vahvistua. Löysin veganismin joka käänsi minut takaisin ruoan pariin. Tajusin, että syöminen voi olla myös hyvä asia ja voin oikeasti vaikuttaa valinnoillani. Poettuani raskasta yksinäisyyttä ja muista ihmisistä kaukana olemista olin kuitenkin kehittynyt henkisellä tasolla. Huomasin olevani itsenäinen ja vahvempi, koska olen joutunut kärsimään. Vuonna 2016, toukokuussa tapahtui sitten henkinen vallankumous. Otin elämästä kovemalla otteella kiinni.
Vietettyä vuosia tylsää tasaista elämää tahdoin vihdoinkin elää. Siitä se lähti. Kaikki menetetty piti kokea yhdessä kesässä. Tosin välillä meni liiankin lujaa, mutta se oli tarpeen. Tapasin varmaa 30 uutta ihmistä. Kuulin 15 uutta elämän tarinaa. Tein 2 itsenäistä reissua ja olin onnellinen. Sillä aika välillä raskas henkinen romahdus tapahtui vain kerran. Näiden vuosien ja sen kesän aikana jouduin miettimään, elämääni yhä uudelleen ja uudelleen. Tajusin, että jos keskityn omiin vahvuuksiin ja yritänkin elää yksilönä enkä vaan miettiä verkostoitumista, auttaa se minua eteenpäin.
Mutta silti samat yksinäisyyden asiat edelleen satuttavat.
Siitä on nytkin jo kuukausi kun olen edellisen kerran nähnyt kunnolla jotain omaa ystävääni. Tämän kuukauden aika ehkä puolituntia hengannut sen lisäksi jonkun muun kaverin kanssa. Mutta tiedostaminen on tapahtunut. En saa, eikä kukaan muu saisi, nähdä vain omia heikkouksiaan.
Olen elänyt aina niin, että olen nähnyt itseni surkeana. Edelleen tulee paljon hetkiä, kun ajattelen olevani osaamaton, yksinäinen, vailla suuntaa ja niin edelleen. Mutta sitten pyrin löytämään edes jotain hyvää itsestäni.
Kaikista tärkeintä on edes muistaa ne hyvät hetket ja tuota kesää 2016 en ikinä unohda. Ja kyllä minulla on ollut ystäviä ja nyt on uudempia, kaikki ne vanhat eivät vain oikein ole säilyneet sieltä lapsuudesta, mutta entä sitten. Sairaudet, kuten masennus eivät tee ihmisestä ihmistä. Jokaisessa meissä on jotain hyvää, ja vaikka olisit masentunut ja yksinäinen et ole vaan mustaa sadepilveä ja yksinäisyyttä. En ehkä voi kerskailla seuraelämälläni, mutta riittää että olen päässyt jostain esteestä yli. Sekin on jo merkki siitä, että mikään ei ole turhaa jos jaksaa uskoa.
Vaikka itsetunto olisi ollut mitä vaan, aina jostain löytyy se arvo.
Jos nykytilanne ahdistaa on vaan astuttava kohti muutosta! Hitaasti, mutta varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti